Nettiplari – luetut päiväni

to 20.11.2003

70-luku rocks ja rules

Niin kuin hyvin tiedetään, wanhan liiton combot Deep Purple ja Uriah Heep paiskaavat keikan Hesassa. Lämmittelyksi Radio Suomi kohtuullisesti kunnostautui pukkaamalla teemaehtoon, jossa veivattiin toivebiisejä 2,5 tuntia ja väliin turistiin mukavia/joutavia. Jess.

Ei voinut mitään, kyllä hiostui linssi pariinkin otteeseen ja kaukainen teiniangsti palasi lähes käsinkosketeltavaksi. »July Morning», »A Soldier of Fortune», »Highway Star», »Come Away Melinda», »When a Blind Man Cries» ja läjä muita HIENOJA stygejä. Monet niistä omallakin Kaikkien aikojen rock-biisit -listalla.

Mutta perspektiivitön bomb-fuck-humppapiposukupolvi saattaa nyt kuitenkin siellä jo ulvoa kuorossa, että mikä niissä nyt sitten muka on niin h**tin hienoa ja ihmeellistä. No niin... mikä? Yritetäänpäs kertoa:

BIISIT. Ne on ihan oikeesti hyviä ja ennen kaikkea niissä on selkeä rakenne. Vaikka sanoitukset ovatkin toisinaan keskinkertaisia tai kieli poskessa heitettyjä (»Black Night»), niin monet melodiat ovat todella upeita. Legendaarisia riffejä ja koukkuja puolestaan löytyy varsinkin Purplen biiseistä läjäpäin.

Kaikki myös toimii eli jutut on synkassa, kysehän on rockista eikä etydeistä. Toki varsinkin Heepin biiseissä on monissa alkeellisia sovituksia ja korneja fillejä ja tempot huojuvat ja riittihän niistä aikanaan myös pulinaa. »Tiedostavalla» 70-luvullahan vastakkain asetettiin »asiantuntijoiden» korkealle rankkaama virtuoosimainen ja taiteellinen oikea musa ja rahvaan kuluttama kaupallinen skeida. Mielenkiintoista vain, että moniko enää muistaa (tai peräti kuuntelee) niitä »oikeita» juttuja: John McLaughlin, Yes, ELP, Rick Wakeman...

TYYPIT. Vaikka varsinkaan Heepin hemmot eivät ole (olleet) muusikkoina mitään virtuooseja, niin kyllä esim. Byron-vainaa oli erittäin omaleimainen ja tasokas laulaja, Gillanista nyt puhumattakaan. Ei sellaisia enää synny, vaikka valmistaa yritetäänkin. Mutta nämä jätkät eivät näpelöineetkään sekvenssereitä ja vahdanneet ruutua tai käpistelleet autotunea, vaan ennen maineen päiviä heittivät rupista keikkaa ja lauloivat sielunsa pihalle jossain savuisissa, kälyisissä luolissa. They call it rock'n' roll.

Blackmore on tietysti kova kepittäjä ja tiukka riffittelijä, Pace tarkka ja fiksu kannuttelija (kuunnelkaas äijää »Highway Star»issa) ja Hensley puolestaan aika loistava biisintekijä.

Olisikos niin, että virheistä elämää syntyy ja yksinkertaisuudella on arvonsa. Moni nykyteinari — jonka päätä ei ole kaikella koohotuksella sekoitettu ja jolle on tarjottu vaihtoehtoja — on minun näkemäni ja kokemani perusteella hyvinkin innoissaan näistä yhtyeistä ja muustakin 60-70-luvun matskusta. Ja ainahan voi edetä Heep-Purple -tasosta eteenpäin, ilman pienintäkään vaaraa robbiewilliams-bakteerista tai darudettelusta.

Jokaisella sukupolvella on tietenkin omat jumalansa, eikä siinä mitään. Eri asia vain mikä sitten on kestävää. Kuka kuuntelee 10 vuoden kuluttua rickymarttineja? Eminemmejä? No, ei silti, en minäkään tunnustaisi jos hyllyssäni lojuisi Jobriath...

Ja lopuksi: tietysti on elämää ja elämää. En minä nyt mitenkään näitä kahta pumppua ryhtyisi vetämään — tuskan, aitouden tai herkkyyden tavoittamisessa — mihinkään J. J. Cale:n, The Bandin, Neil Youngin tai Hendrixin rinnalle. Mutta onhan tyylilajikin toinen eli kuten parikin ohjelmaan soittanutta totesi: tätä kamaa kuunneltiin kaltsilla pussikaljaa kiskoessa.

Ja tuossa pudoteltu koskee sitten tietenkin vain Heepiä vuoteen -73 ja Purplea -76 asti. Sen jälkeinen kama lähes tyystin EVVVVK. Ja perhana — nyt rupee harmittamaan kun ei tullut tikettiä hommattua. Nyky-Heepistä viis, mutta eivät ne Purplen vaarit enää kauan heilu. Eipä auta kuin heittää lätty lautaselle. Sniff...

Lautasella: Uriah Heep — Demons and Wizards [1972]