Kakskyt vuotta on treenattu joulun välttelyä, mutta aina vaan vaurio uhkaa. Vaikka ilmeisimmät vaaran paikat toki on helppo kiertää (Turun keskustan hullunmylly ja markettien inferno), niin kaksi nimeä pukkaa hikeä. Jesse ja Jakke. Oma skidi ja kummikundi. Mitä hittoa taas niille hommaisin...

Seis! sentäänkin liioittelen. Ei se nyt niin vaikeeta ole, heh. Jotain oleellista kuitenkin kertonee. Millainen hermoraunio sitä mahtaisi olla jos valuisi majoriteetin tasolle, ryhtyisi rahtaamaan (rih)kamaa kaikille sukulaisille ja sisaruksille ja frendeille ja naapureille ja sille äijälle veneen alla. Tai peräti vaivaamaan taikinoita, raijaamaan kinkkuja ja kuusia, imuttamaan villaboksereita, hukuttamaan lattioita. Kaks viikkoo sekopäistä ravia, vain jotta voisi target-ehtoona puolikuolla ja alkaa hautoa kostoa kirotuille tyypeille jotka eivät kuitanneet lahjaa päittäin.

Ei prkl. Joulussa pitäis olla merkintä K-15. Mutta nou hätä, sinkkuelo näyttää jälleen (etu)puolensa. Taidanpa vain raapustella puhdepuuhina muutaman omatekoisen cardin, hommata pari lahjakorttia ja nakata roskan postiin. Par tuntti ja förttis tröbö! Trala-la-laa...

***

Tunnetun tarinan mukaan Paavo Väyrynen kysyi lekuriltaan voiko vitutukseen kuolla. Eipä delannut. Mutta kun nykyisin ilmestyy ruutuun Silvio Kim Lipponen, niin huomaa ihmettelevänsä onko mies joutunut useinkin esittämään saman kysymyksen.

Peili on naarmuton ja kuvastus siinä puhtoinen kuin Busheinin omatunto. Vain maailma on vinossa. Kaikki ovat kaunaisia, ei ole keskustelua, lehdistö harrastaa jahtia eikä kukaan ymmärrä, että vain W. Lipposh tietää miten maailma makaa.

Mulla valuu hiukan väreet. Miten noin iso mies voi olla noin pihalla? Ja kai siihen ihmeelliseen EU-virkaan nyt pääsee vähemmälläkin pätemisellä?