Satuin ehkä sentään syntymään sopivasti, sillä olin teini-ikäinen liuhuletti kun Juice julkaisi ekan levynsä vuonna 1973. Efekti oli kokolailla rankka ja toipuminen kesti kauan eikä ehkä tapahtunut lain. Naureskelin Einarille, riisuin jumpperin ja osallistuin Syksyn säveleen. Veivinkin heitin ja kuoppasin Paperitähtiä, mutta tunsin jo Myrkytyksen oireet ja aloin elää Kaksoiselämää. Lopulta tahdoin hypätä koskeen. Mikä meni pieleen?

Per Vers, runoilija.
Nuoruuteni tärkeä platta.

Päällimmäinen tunne taitaa olla, että biisit eivät oikein ole kestäneet aikaa. Tai juicemaisesti: aikaa ei ole kulunut riittävästi. Kenties juuri siksi ne alkuaikojen styget ovat edelleen kuunneltavia, ja viimeiset 15 vuotta — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta — lähes yhdentekeviä.

Satunnaisia helmiä on toki putoillut (esim. Pienestä pitäen, Siniristiloppumme), mutta kyllä ne jäävät muun keskinkertaisuuden alle. Eikä tilannetta tietenkään pahemmin paranna maestron vuosien myötä yhä ohuempi ja kapea-alaisempi vokaalisuoritus.

Entä olisiko sitten niin, että Juice kyhää melodisia ristisanoja. Parhaimmillaan ne ovat todella taidokkaita ja kehnoimmillaankin pesevät kuustoset kuusnolla, mutta yhtäkaikki edessä on ristikoiden kohtalo. Kun on aikansa ihastellut nerokkaita riimejä ja sutkauksia, huomaakin olevansa tyhjän päällä. Mitään ei jää.

Tiiliskivistäkin voisi puhua. Juicen tehdas on hionut tuotantonsa huippuhienoksi ja hihnalta putkahtaa silkkaa sileää ja tasalaatuista — sekundaa ei koskaan. Mutta siinäpä se. Ne ovat tehdastiiliä; harmaita, ehjiä, aina samanlaisia. Ne eivät hengitä, vaan ovat jotenkin ennalta arvattavia. Jos biisissä lauletaan 'luola', niin vaistomaisesti juuttuu odottamaan että milloin tulee se 'suola'. Ja 'kuola'. Ja Puola ja Ruola. Korneimmillaan taiteilu johtaa sitten semmoiseen kuin 'do not worry/Ronald öri/si (Villi länsi).

Aikoinaan Tuuliajolla -leffassa pudottelihe Ismo Alanko suunnilleen, että »pakko on panna sinne väliin puutaheinää. Ei jengi jaksa diggailla jos koko ajan tulee hirveetä jöötiä». Olisiko tässä se ero. Kun kuuntelee Hassista, Tuomaria, Pelleä ja varsinkin Davea, niin ne tekstit elävät koko ajan. Kuuntelija pääsee täyttämään ne kaikki kolot itse ja eri tavalla eri kertoina. Ristikkoa ei saa valmiiksi koskaan. Mutta kyllähän Juice tämän tietää, älykäs mies. Miksi sitten putoaa kuoppaan hän?

Enpä tiedä, mutta tuotantoa 30 vuotta kuunnelleena on jäänyt vaikutelma, että Pauli Juhanilla on jokin alitajuinen, rankkaa luokkaa oleva pätemisen tarve. Seurauksena on pakko näyttää — briljeerata ja olla ylivoimainen; nujertaa välihuutajat kättelyssä, selättää kuulija. (Ehkä joku furman osaisi selittää miksi). Mutta ei se useinkaan oikein toimi. »Ken riimin tietä käy on riimin vanki».

No niin, Juice on toki tehnyt mittavan uran ja uskomattoman elämäntyön ja on patsaansa ansainnut. Kohotan siis stetsonin, korkealle. Mutta korvieni hyväilyksi kaivan tänään levyhyllystäni yhä useammin jokusen perin rupisen, kotikutoisen, käsintehdyn tiilen. Anti mennä, Petri.