Sandford on kyhännyt tavaraa: 434s, n. A5 koossa, pokkari. Haastattelujakin on taustaksi pino, mutta stara itse ei ole osallistunut millään lailla, ei edes kässärin tarkistukseen. Haastatelluistakin nimellään esiintyy perin harva, esipuheen mukaan »koska he joko pitivät Stingistä tai vihasivat häntä tavattomasti.» Jahas.

Kirja etenee näennäisen kronologisesti, mutta rönsyilee sietämättömästi eikä tautofonialtakaan vältytä. Kustantaja lienee lojunut drinkillä, sillä rankka tiivistys olisi saattanut pelastaa tekeleen. Tai ehkei sittenkään, perusongelma on juuri Sandfordin poukkoileva kirjoitustapa. Kirjan lopussa on tiivistelmä, kronologisessa muodossa. Siitä kun olisi vääntänyt kustakin kohdasta 10-20 sivua jäntevää tekstiä, niin...

Moni kirjailijan päättely pukkaa hikeä, etenkin musiikillinen »analyysi»: »Sting on tehnyt kymmenittäin nerokkaita poplauluja». Esimerkkeinä toistetaan läpi kirjan biisejä Roxanne ja Message in a Bottle. Haloo! Sting on ehkä tehnyt kaksi melkein nerokasta stygeä, mutta ne ovat kyllä Every Breath You Take (jonka magiikka sekin piilee lähinnä Summersin hienossa skittariffissä) ja Walking on the Moon.

Kirjan hehkuttamia muitakaan musiikillisia esimerkkejä en ymmärrä. Monet myöhemmät mainstream-balladit ovat toki mukiinmeneviä (Russians, Englishman in New York, Moon Over Bourbon Street, Fragile, Fields of Gold), mutta nerokkuutta niistä pitää etsiä ja kaiken lisäksi ne ohitetaan kirjassa olankohautuksella. Kehuja valutetaan sen sijaan semmoisille perin avuttomille viisuille kuin If You Love Somebody, If I Ever Lose My Faith ja It's Propably Me. Huoh...

Ei tästä oikein jää mitään käteen. Kaikki kerrotaan, mutta ei silti juuri mitään — analyysi uupuu. Tekijä ei tunnu pystyvän päättämään kuka ja mikä on tämä Sting. Hullu vai nero, symppis vai mulkku? Merkittävä lauluntekijä vai naurettava mediapelle? Ehkä aihe on ollut liikaa? Tai ehkä Sting sitten vain on tuota kaikkea?

Suomentaja J. Pekka Mäkelä on tehnyt tekeleen kanssa parhaansa, mutta tyhjästä on paha jne. Vaisun vaikutelman kruunaavat fotojen täydellinen puuttuminen ja alkeellinen diskografia. Niille, joille Gordon Sumner edustaa tasoa God III, tämä käynee pipliasta. Muille ei voine juuri voi suositella.