Nettiplari – luetut päiväni

pe 13.8.2004

Kristiina Harju — Ritva Oksanen: Eikö elämä olekin kamalaa... Luojan kiitos!

70-luvun eetterissä kaikuivat »Tuli mies», »Aikeet arvaan» ja »Iitin Tiltu». Tellyssä tehtiin ja nähtiin legendaarinen »Elämänmeno». Kiertueita, floor-showta, teatteria. Ylä- ja alamäkiä eli rankkaa elämää. Yhteinen nimittäjä tietenkin: Ritva Oksanen!

En sitten perhana juoruile enkä hehkuttele...

Tuosta kaikesta yrittää kertoa tämä kirja, ja odotusarvoja oli. Mutta valitettavasti paino valuu sanalle yrittää.

Ei oikein synny lukukokemusta, samastumista. Ote on liian kliininen — ansioituneen taiteiljan pitkä ja värikäs ura on kirjattu ikään kuin sordiino päällä. Kauniin sliipatusta kansikuvasta lähtien tulee tuntu että kirjoittaja Harju on ollut aivan liian lähellä kuvattavaansa. Särmä uupuu, naarmutus jää tekemättä.

Taidan tiivistää: tästä kirjasta puuttu tunne. Piirre on kyllä valitettavan yleinen varsinkin näyttelijöiden elämäkerroissa. Taitaa olla niin että kun ammatissaan joutuu/pääsee peuhaamaan emootiodensa kanssa sen tuhannesti, ei enää riitä paukkuja tai mielenkiintoa niiden levittelyyn kirjoissa. Tiedä häntä. Enkä minä nyt olisi kaivannut mitään seiska-journalismia, mutta vaikkapa niiden rillu- ja huuruvuosien tarkempi kuvailu olisi kummasti elävöittänyt sekä kirjaa että kuvaa taiteilijasta, ehh.

Toki opuksessa on myös hetkensä, varsinkin silloin kun Oksanen vertyy kuvailemaan oleellisia.

»Meillä kotona oli sellainen kasvatus, että turhista ei valiteta, kantelijalle ensimmäiseksi selkään ja vasta neljänkymmenen asteen kuumeessa otetaan aspiriinia.»

Voisi olla kelpo ohje nykyäänkin... Ja aikanaan viinan kanssa riittävästi lotratessa myös illuusiot ovat haihtuneet ja tylytys ei jätä sijaa arvailuille.

»Tämä tauti on minussa koteloituneena. Yksi ryyppy kirvoittaa sen esiin. Valitettavasti kaikki eivät vieläkään ymmärrä, että tämä on vakava sairaus, kantajalleen aivan kohtalokas.»

Ja vielä laittamaton pelkistys nykymenosta.

»Ilmiö on, että ihmiset suhtautuvat rakkauteen kuin postimyyntiostokseen: tuossa on hyvännäköinen tuote, tilaus sisään, paketti tulee kotiin kannettuna, tutkitaan ja palautetaan 30 päivän kuluessa jos ei miellytä. Mitään panosta suhteen hyväksi ei tehdä itse. Odotetaan vain siitä saatavaa nautintoa.»

Siinähän se on nykyhedonismi tylyssä paketissa.

Summa summarum: puutteineenkin ihan luettava ja joka tapauksessa kertomus sisukkaasta taistelijasta ja omankin tiensä kulkijasta, jonka tallaamia polkuja eivät pahemmin ruusut reunustaneet.

***

Vinyylimusaa tarttis alkaa mättää koneelle, mutta kun kytkin piuhat ja testasin oli jälki aiwan karmeaa. Arvaan että ensimmäinen pullonkaula on emolla lojuva »äänikortti». Pakko siis metsästää ensin jostain edukas, mutta riittävän tasokas oikea äänikortti. Just nyt EVVVVVK.

Lautasella: Robert Plant — Now and Zen [1988]