Nettiplari – luetut päiväni

la 28.8.2004

Tieto lisää tuskaa osa II

Niin kuin eilen tuli todettua, monesti olisi parempi jos ei tietäisi. Koskee musaa kanssa. Keisarin asustus on puutteellinen.

Pistinpä tuossa aamutuimaan soimaan kirjastosta lainatun CD:n Beach Boys: Pet Sounds. Eka kertaa. En ole koskaan ollut BB-funny, eikä lätty ole tullut vastaan divarissa. Johtuiko odotuksista vai mistä, mutta kakku maistui... tylsältä.

Enemmän taisi kuitenkin vaikuttaa ihan muu seikka. Netin TV-tiedoissa havaitsin proggiksen basisti Carol Kayesta ja vaikka en ohjelmaa nähnytkään, niin kiinnostus heräsi: lyyli oli sen mukaan mukana mm. Pet Sounds -sessioissa. CD:n kansilehti ei asiasta hiisku sanaakaan, mutta kun hiireilin AMG All Music -saitin BB-osastolle, niin jo vainen. Eihän se oikeastaan ole likikään BB:n tekemä albumi, vaan enemmänkin kyseessä on The Brian Wilson Recording Band tai Brian Wilson All Stars. Argh!

In Finland we have this thing called reilu meininki. Toisin sanoen, me finskat olemme jotenkin väärin rakennettuja. Kusetus, vaikka pienikin, nostaa karvoja. Okei, ainahan studiotyyppejä on käytetty, mutta jos niiden osuus varsinaisesta soittamisesta on jotain 75%, niin olisi kyllä paikallaan mainita. Ainakin jo nykyään, CD-infoja kasatessa.

Wilsonille tunnustus — Tour de Force, kenties. Mutta hypestäkään ei ole puutetta ja kun en juurikaan diggaile sitä »surf-soundia», niin kyllä yhdellä kuuntelulla mukavinta antia ovat juurikin bassotaituri Kayen tyylikkäät juoksutukset. Sehän olisi jopa ihan eri levy jos kaulaa hiplailisi joku standardihemmo. Tai Wilson itse, johon käsitykseen voi helposti päätyä jos ei tiedä. Nah... petettynä aionkin uskoa, että nyt taustalla niin ikään neitsykkänä soiva Love: Forever Changes [1967] on ainakin yhtä hyvä ellei parempi. The Real Thing.

***

Naputteleiksin tuossa päivän aikana taas yhden longarin tiedot sivustolleni. Vuorossa oli Geordie: Don't Be Fooled by the Name, ja voisi sanoa että vihdoinkin! Kyseessä on näet nuoruuteni merkittävä levy jota olen etsinyt divareista Stokista myöten ainakin kuusi (6) vuotta. Orgastinen hetki koitti pari viikkoa sitten kun rutiinikeikalla paikallisessa vinyylipuodissa aarre yhtäkkiä oli silmieni edessä. Huh! Piti oikeasti hieraista ja nipistellä.

Mielenkiintoisia ovatten nämä »tärkeät» levyt. Mikä yhdelle on Big Treasure ei toiselle merkkaa mitään. Tuo Geordikin välttää kaikki maailman Best-listat, mutta niin vain siihen on minulle säilöytynyt ikuisiksi ajoiksi iso pala teinariaikoja, samaan tapaan kuin vaikkapa Tompan britisti rokkaavaan Smash Hitsiin tai The Temptationsin hienoon vetoon 1990; molemmat nekin suurelle yleisölle jokseenkin nonsencea. Who cares.

Yritin äsken vetää taustalla yhtä »klassikkoa»(?): Nirvana: Nevermind. Pakko sanoa etten vaipunut pätkääkään; noin viidennen biisin kohdalla piti tempaista CD ulos. Varmaan Cobainin räime on ollut 90-luvun alun nuorikoille kova juttu, mutta minulle yhdentekevä. Mikäs siinä. Äiskäni kuunteli aikanaan Virran Olaa ja A. Aimoa ja hänen äitinsä kenties kyläpelimanneja. So it goes.

Mutta paha mennä arvottelemaan. Joku kuuntelee 13v-vaiheessa klassista, joku country-Helenaa, joku linnunlaulua ja joku ei mitään. Yhteistä silti varmaan on, että näitä muistorikkaita paloja pidetään fyysisesti kuin kukkaa eikä myöskään minkään asteen power-play tule kyseeseen. Itse kuuntelen esim. Cosmo's Factorya maksimissaan kerran vuodessa eikä mainittu Geordie ole vielä(kään) käynyt lautasella. Eihän nyt ilman esileikkiä.

Jokunen Big One toki puuttuu vielä. Ainakin semmoiset kuin Lucifer's Friendin debyytti, Heepin Look at Yourself, Henkan Electric Ladyland, Pinkkarien Wish You Were Here, Santanan Abraxas, Purplen In Rock, ja pari Jethroa ehkä. Kotimaisista Juicen eka ja tietty legendaarinen Juice ja Mikko, Irwinistä puhumattakaan. Että olishan niitä. Mutta hamsterin keräilyhän jatkuu kunnes kajahtaa fanfaari siltä Viimeiseltä Vinyyliltä. Siihen saakka, jokainen löytö on oleva Hetki.

Lautasella: Love — Forever Changes [1967]