Nettiplari – luetut päiväni

to 5.8.2004

Mitä merkillistä metsässä: hellettä!

Kahden kuukauden hytinä, joten pääsikin jo unohtumaan.

Eipä silti että kaipaisin. Mieluummin max. 20 astetta ja pikkupilvistä, mutta menköön. Lodjullinen wateribottleja ja stetsoni, eiköhän tokene.

***

Halpisskannerini on ollut vaiti jo pitkään. Alun perin toiminta tyssäsi johonkin kontaktihäiriöön, mutta moinen vielä hoitui. Sen sijaan käyttiksen vaihto (>W2000) oli myrkkyvä: Fedelia 19200 merkille ei löydy ajureita ei sitten mistään. Ketuttaa. Musasivuston ylläpito on perin köyhää ilman lättyjen skannausta ja sama koskee tätä plaria. Pelkkä teksti näyttää lattealta ja esim. luettujen opusten arviointi lätistyy sekin kun kansikuva uupuu. Huoh.

Tarttenee luovuttaa ja käydä huomenna uusi jostain marketista. Sille 60-100 euron upotukselle vain löytyisi muitakin kohteita. Niin kuin vaikka voisi istuksia pöheikössä ja zoomailla niukka-asuisia pöksytettäviä... 8-) Tosin pahimpia melanooma-wannabe-leidyköitä vahdatessa alkaa epäillä, että ainakaan valistus ei ole kostunutta pururataa hedelmöittänyt.

Noo, ei taitaisi tuo plätä pitkälle riittää. Vai saakos Turkkuses jostain vielä kolpakollisia alle 4 euron?

***

Näpyttelin tässä ehtoolla Frank Robsonin levyn tietoja ja toisella korvalla kuuntelin ratijota. Siellä tämä herra Risto Linturi — tulevaisuustutkija tai keksijä tms — tuntus jutteleva kovaste kummallissi. Toimittaja kysyi jotain että »milloin kännykkä käy itse kaupassa?» Linturi oli varma, että jo kohta piankin. Ja halko ei pelkästään raijaa niitä safkoja, vaan myös muistaa että pyysikös se emäntä/isäntä hakemaan piimää vai maitoa. Tallentaa siis käytyjä keskusteluja.

Haloo! Tuli kyllä mieleen hullu tiedemies; juurikin se joka tekniikkaansa rakastuneena, mistään muusta piittaamatta, edistää parhaansa mukaan »kehityksellään» Telluksemme tuhoa. En kuullut Linturin puheissa ironiaa, huumoria tai muitakaan lieventäviä seikkoja. Prkl, kyllä Homo Sapiens saa kohta kaiken toivon heittää.

***

Otetaas vielä Dingo-pläjäys. Whatt!? No niin, pari päivää sitten loppui punkkalukeminen ja lopulta hyllystä jäi handuun Kari Levolan »Kunnian kentät» [Artmix Oy, Pori, 1985].

Kunnian kentät on viimeinen paikka? Jahas, montaks »come-backia» niitä olikaan...

Sehän on jonkinlainen rock-reportaasi Dingosta, turinaa kundien keikkailusta ja siihen astisesta urasta. Nyt 40+ ikäisenä oli pahoja vaikeuksia pysyä vakavana opusta plaratessa. Sifonkia, nallekarhuja, »Beatles»-hysteriaa... Toisaalta, intoilin kyllä pikkasen itsekin aikanaan [flush].

Sen verran selailu jätti jotain päälle, että seuraavana päivänä kaivoin ne kaksi Dingo-lättyäni ja päätin kuunnella läpi vaikka tuskassa — yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Dingon jälkeen ei sitten olekaan mikään pahemmin kolissut, kenties Ultra Brata lukuun ottamatta. Mitähän sekin kertoo...

Rankkaa, man! Debyytti vielä jotenkin menettelee, siinä on jotain omituista haurautta ja tuoreuttakin jäljellä. Mutta kyllä »Kerjäläisten valtakunta» otti lujille. Naurettavaa pseudo-mystiikkaa ja huonoja biisejä. »Autiotalo» on varmasti Suomen rock(?)historian yliarvostetuin styge, ja eikös se vain jokin aika sitten voittanut jonkin äänestyksen...

Kaksi asiaa kävi ylle. Kuinka h**vetin huonosti sitä oikein voi »laulaa» ja silti päästä levyttämään. Niemisen riipivää joikua kuunnellessa Juice alkaa kuulostaa oopperalta. Ja ne aikanaan vaikuttavilta (?) tuntuneet sanoitukset ovat kyllä aivan hirveää tuubaa! Ontuvia tarinanpoikasia, teennäisiä kielikuvia, pahasti nilkuttavia riimejä. Huh hitto.

Jostain luikertelihe muudan muistikuva. Tämä nöösipoika Nieminen ja Suuri Mestari Junnu Vainio jossain tellyn ohjelmassa, varmaan v. 1986 (Autiotalo oli jo julkaistu).
Toimittaja kyselee Junnulta, mitä mieltä maestro on Niemisen teksteistä. Mestari yrittää hienovaraisesti viestittää että kyllähän ne siitä, kunhan oppii riimittämään paremmin kuin »autioon/vaurioon». Suuri stara Nieminen tietenkin osoittaa tasonsa ja heittää jotain ylimielisesti tyyliin »sää et äijä ymmär näit juttui». Heh heh, voisi sanoa kakskyt vuotta myöhemmin.

Kirjailija Levolalta puolestaan voisi kysyä, lieneekö mies näinä aikoina kovinkin ylpeä seuraavasta analyyssin pläjäyksestä:

Esikoislevyn »Hän on se» on klassikko paitsi suomalaisessa rokissa, myös ajan hengen ylittävässä mielenlaadussa, kirkkaudessa. Kappale jäi Dingon ympärille sitten syntyneen kiehumisen ja hittimateriaalien varjoon, mutta on aina yksi suomalaisen nykymusiikin kaikkein kauneimpia, samalla asteikolla kuin Juicen »Syksyn sävel».

Taisi huuma olla Porista käsin huomattavalla tasolla. Mutta herää kysymyksiä. Mistä syntyy kollektiivinen hurma ja sen voima? Voiko sen välttää, noin yksilötasolla? Miksi joku kuitenkin aina näkee että keisarilta uupuvatten kledjut?

Ei tunnu järin mukavalta huomata itsekin olleensa hyödyllinen idiootti. En minä pahemmin havainnut mitään vuonna 1985, vaan hoilasin kybällä »Sinä ja minä». Toki aikanaan suomut putosivat silmistä, mutta...

On hiljaista vierelläni/kun korpit huutavat sisimpääni
mä tunnen on noitien tanssi/alkanut jossain

Voihan prkl... 8-)

No niin, aika on armoton. Se ei säästä ketään ja asettaa kaiken lopulta perspektiiviin. Dingot saavatten rauhassa tomuttua seuraavatkin kymmenen vuotta, ei yllätä ikävä. Mutta kyllä: hyvinkin hankin jostain ale-lodjusta 1 eurolla sen kolmannen, »Pyhä klaani». Ajankuvan varastointi on aina vaan kiehtovaa.

Lautasella: Edu Kettunen — Rodeo [1987]
Punkassa: Juha Rantala — Irwin Goodman: Kehdosta hautaan [2003]