Nettiplari – luetut päiväni

la 17.7.2004

Nostalgiatrippi — kaikki Beatlesin vinyylit kuuntelussa

Selailinpa aamupalaksi Steve Turnerin opusta Kovan päivän kirja — kaikki Beatles-laulujen tarinat. Alkoi vyöryä muistojen virta. Muuta ei ollut tehtävissä, kuulokkeet korville ja kaikki vinyylit non-stoppina, yhteen putkeen. Sniff...

Please Please Me [1963]

Rupinen ja raakakin debyyttilätty. Tällä on aina ollut iso paikka sydämessäni vaikka en tarkalleen osaa sanoa miksi. Jokin tässä vain viehättää. Kenties tietty 60-lukuinen optimistisuus ja naivius, nulikkamainen ilo ja energia joka tunkee lähes joka raidalta. Vielä ei olla staroja eikä todellakaan mitään Suuria Säveltäjäneroja — puolet kamasta on lainamatskua. Enemmänkin asialla ovat Liverpoolin pikkujannut joita on lykästänyt kun on päästy peräti studioon. Tuotanto on kolkkoa ja voikin oikeastaan puhua »live-levystä».

80-luvun alussa muistan huudattaneeni tätä useinkin, perjantai- tai lauantai-iltapäivisin, ikään kuin viikonlopun alkajaisiksi. Erityisen vaikuttavia ovat edelleenkin Lennonin vokaalit lainakappaleissa. Anna, Baby It's You ja tietenkin päätösbiisi, klassikosti rokkaava Twist and Shout. Tippa valuu, varsinkin kun vertailee kaikkiin näihin munattomiin nyky-williamseihin. Jeesus, kuinka elinvoimaista rock joskus olikaan!

With the Beatles [1963]

Motown-vaikutteet tunkevat läpi ja seurauksena on muutamia vaikuttavia hetkiä. Mutta Beatlemania oli jo sylissä ja biisejä piti väsäillä keikkamatkoilla hotellihuoneissa. Lähes puolet on edelleen lainakamaa ja seuraukset kuuluvat muutenkin.

Aikoinaan diggailin albumin soul-fiilksiä ja monipuolisuutta. Enää en niinkään, epätasaisuus ärsyttää. Pari keskinkertaista omaa biisiä ja muutama onneton cover-valinta pudottavat arvosanaa. Kiinalaista kidutusta edustaa Harrisonin B-puolen avaus Roll Over Beethoven. Chuck Berry on taatusti kieriskellyt.

Mutta onhan kiekolla toki hetkensä. All My Loving tietenkin ja Lennon paiskaa todella vakuuttavat tulkinnat Motown-klassikoista. John olikin johtava vokalisti aina Revolver riin asti, Paulilta ei löytynyt oikein särmää sitä ennen, IMO. Diggailen myös äijän samanhenkistä stygeä All I've Got to Do ja jopa Georgen ekaa julkaistua laulua Don't Bother Me. Kunpa vain pari biisiä olisi vaihdettu sinkkuhitteihin From Me to You ja She Loves You...

Soundit ovat jo aika hienoja ja Ringo takoo fiksuja, tukevia taustoja. Soul, man!

A Hard Day's Night [1964]

Nimibiisi iskee heti munille. Tästähän Dave sanoi joskus haastattelussa että »Viddu, voihan sitä yrittää vetää mitä vaan, mutta se miten nää jätkät vetää tään, niin...»

Harmoniat alkavatten olla kunnossa, juma että äänet soi. Ja biiseistä tietenkin Can't Buy Me Love ja And I Love Her. Mua on kuitenkin aina ihastuttanut Georgen I'm Happy Just to Dance with You. Ehkä selitys löytyy juuri maagisen mukavista taustakööreistä. Biisit ovat tasaisen hyvää Lennon-McCartney -tasoa. Tai itse asiassa Lennon -tasoa, äijälle biisit 10/13. Yhtään coveria ei löydy, eikä myöskään George-palaa. Ja tämähän on leffan »soundtrack».

Ehkä tämä on kuitenkin hieman välityö. Tulkinnoissa on virkamiesmäisyyttä, palo puuttuu. Kaikella rumballa oli monenlaiset hintansa; takakannen kuvissa gubbet näyttävät tylsiltä, tympääntyneiltä ja — noin 35-vuotiailta.

Beatles for Sale [1964]

Kuinka loistava A-puoli! Ei yhtään huonoa biisiä ja bonuksena Lennonin cover-revitykset Rock and Roll Music ja Mr. Moonlight. Väreet menee, edelleen. Ja Berry-vedossa ihastuttaa ikuisesti pieni suuri detalji: kuunnelkaapa miten Lennon lausuu sanan »old». Ensin normaalisti »ould», sitten »okku» (jolloin biisi melkein pysähtyy) ja hienoimmassa kohdassa »ohu», jolloin styge lähtee aivan käsistä! Siihen ikään kuin maalautuu vauhtiraita!

Juuri tuollaiset vain aavistuksenomaisen nerokkaat nyanssit voivat nostaa biisin useita potensseja. Esimerkkejä löytyy rockmusassa aika lailla, ekana tulee aina mieleen se Takalan backbiittinen virveli-isku Juicen biisissä »Mussoliini perusdiini» — koko kappale muuttaa luonnettaan kirjaimellisesti yhdellä iskulla. Jess.

Mutta B-puoli on kehnoimpia puoliskoja koko bändin uralla. Onnettomia covereita (Carl Perkins) ja tylsähköjä omia biisejä. Ei hyvä.

Jee-Jee -kauteen alkaa tulla pesäeroa. Lennonin turhautuminen ja Dylan-vaikutus tuntuu biissä I'm a Loser. Kuuluisia introja ja muita jippoja jo löytyy, samoin uusia instrumentteja (urut, afrikkalaiset rummut, timpani). Sovitukset ovatkin kautta linjan hienoja ja laulusoundi tietenkin tunnetun upea.

Hmmm... muistin tämän kyllä paremmaksi.

Help! [1965]

Mikä tunnelma! Vaikka voin toki olla jäävi: kun 15-vuotiaana v. 1972 seurustelin, soitti kimmafrendi näitä stygejä kasetiltaan (terveisiä vaan T:lle Kauselaan 8-^). Tietty angsti lienee siis tarttunut eikä pois suostu.

Anyway, löytyyhän täältä Help!, Yesterday ja Ticket to Ride. Etenkin viime mainittu on nakuttavine »heavyriffeineen» yhä relevantti. Sanoituksissakin alkaa olla potkua, ei tosin biisissä It's Only Love, jonka kuluneita kielikuvia Lennon itsekin surkeili vielä wanhoilla päivillään.

Haikeafiiliksinen, tasokas albumi siis. Huudatan kun muistelen kadotettua nuoruutta.

Rubber Soul [1965]

Bändi alkaa aikuistua eli vakavoitua eikä »I-love-you» sanoituksia enää kuulla. Lätty on runsaudensarvi: erikoisia introja, rikkaita sovituksia, uusia soundeja. Ei yhtään huonoa biisiä, puolet sen sijaan helmiä, moni myös klassikko.

Paulin surullinen stemma Norwegian Woodissa värisyttää edelleen. Girl puolestaan on eka Beatles-laulu jonka koskaan kuulin. Silloin v. 1965, asuttiin Lehdon talon yläkerrassa ja perheen teinarit soittivat sitä levarista. En 8-vuotiaana tajunnut lainkaan miten siitä hellan (sic) näköisestä vempaimesta saattoi tulla ääntä.

Mainiota musaa siis. Nowhere Man, Michelle, In My Life. Ei tarvinne kommentoida. Taustamusaksi albumi ei enää sovellu, biisit ovat jo liian painavia.

Kannen fotot ovat paljastavia. Väsyneitä, surullisia maailmanmiehiä. Hyvin aikuisia, kaiken nähneitä ja saaneita. Ja kaikki parin vuoden ja kuuden (!) levytyksen jälkeen. Ei ihme että keikat lopetettiin, mutta kuinka h**vetissä tyypit pysyivät järjissään? Run for Your Life!

Revolver [1966]

Tämän myötä hypättiin kerralla kuusi metriä; uuteen, moderniin aikaan ja asumattomille musiikkimaille. Pystyn kuvittelemaan aikalaisten harrastajien tyrmistyksen, eihän mitään edes tämän tapaista ollut koskaan tehty. Ja kuvittelemaan joudunkin. Littoisten peräkylillä kuunneltiin samaan aikaan Country-Helenaa — jos saatiin lupa aukaista radio.

Johtuneeko edellisestä: en ole koskaan oppinut pitämään tästä levystä. Kaikki tässä on, mutta jotain uupuu. Musa on kyllä kaunista, taiturimaista, kokeilevaa, ihmeellistä ja varmaan upeaakin, koska sijoituksia all-time äänestyksissä putoilee. Mutta ehkä se on lämpö ja fiilis joka puuttuu. Kaikki on kovin kliinistä, ei synny samaistumista mihinkään. Ei vaan putoo. Ei edes Top-100 listalleni, ehh.

Lennonin I'm Only Sleeping toimii, mutta toisaalta löytyy myös Paulin kaikkien aikojen yliarvostetuin balladi Here, There and Everywhere. Ja kakun hapankermaksi löytyy kummallisia biisejä ja omituista sekoilua. Mikä johtaakin perussyndroomaan. Kun lättylistallani levyt ovatten arvotetut tähdityksellä 1-5, niin pitäisikö antaa yleisesti ***** mestariteoksesta vai *** kun en juuri koskaan kuuntelua siedä?

Mitkätahansatiet, ei vuosi 1966 ainakaan minun pienessä maailmassani ollut likikään tämän musan näköinen.

Sgt. Pepper's Lonely [1967]

No niin, kaikkien aikojen kuuluisin mestariteos. Mutta kyllä tämä on kovin yliarvostettu tai ehkä aika on sittenkin tasoa nakerrellut. Moniko haluaa oikeasti kuunnella biisiä Good Morning, Good Morning? Entä Benefittiä? Lovely Rita? Come on!

Parhaat palat tulevat kättelyssä ja finaalissa. Paul vakuuttaa nimibiisissä ja Ringon With a Little Help from My Friends saa edelleenkin melkein heittämään porun tuoppiin. A Day in the Life on hieno lopetus, ja She's Leaving Homessa hienot stemmat, mutta välissä on silti liikaa turhaa tavaraa.

Parasta onkin Ringon fiksu kapulointi, kautta linjan. Pienillä, simppeleillä filleillä ja breikeillä maksimitehot. Kansikin on edelleen hieno ja mukava on sanoituksiakin lukea. Mutta ollaankos vähän turhan otsa rypyssä vai kentieskö piilisi sama dilemma kuin vaikka Pinkkarien Dark Side of the Moonissa: liian tuttu, ei voi kuunnella kuin 2-3 vuoden välein?

Pitäisiköhän joskus vielä leikata ne mukana tulleen Pepper-arkin varusteet erilleen... mutta mennäänpäs seuraavaan...

Magical Mystery Tour [1967]

... joka on ainakin melkein yhtä hyvä ja jossa on sitä paitsi mukana värillinen 24-sivuinen »Magical Mystery Tour» lehdykkä. Musakin on mukavan ja pakottoman tuntuista poppista, ilman mitään elkeitä. Mutta johan Välikausitakki lauloi että mutta onko siinä sanoma?

On ja ei. Hello Goodbye on mielestäni kaikenkattava, kuten myös Baby You're a Rich Man ja All You Need Is Love. Ja kun lisätään mukaan vielä mestariteokset Penny Lane ja Strawberry Fields Forever, niin mitä voimme todeta? Sen että kyseessä on the Beatlesin upein levypuolisko. Ja ehkä myös sen, että tätä aliarvostettua levyä ei nähdä missään all-time listoilla, koskaan, ikuna, milloinkaan! [ööh, ei edes omallani 8-^]

The Beatles aka White Double [1968]

Aarreaitta! Rosoinen ja rupinen, omituinen ja yllättävä. Kestää kuuntelua aina vaan, vrt Pepper. Melkoisen aliarvostettukin.

Voisi kevyesti vaahdota pari sivua, mutta olkoon. Diggailen kovasti vaikkapa »Bungalow Bill»in hullua tarinaa ja tempovaihdoksia, hyväntuulista »Ob-La-Di»ita ja Revolutionia. Ja niitä muitakin. Kyllä tässä pätee korni räsymattovertaus: sinänsä kaunis valkoinen raita ei näyttäisi miltään ilman niitä muita.

Valkoinen kansi on hieno ja mukana tulevasta (6x levyn kokoisesta) lakanasta voi silmäillä sanoituksia ja toiselta puolelta merkillistä kuvamontaasia. Jep, taidetta koteihin.

Yellow Submarine [1968]

Tunnustetaan pois, minulla on tähän levyyn ikioma suhde. Tämä on ensimmäinen Beatles-levy jonka »omistin». Enoni nääs nauhoitti sen kelanauhalle joskus 1969 ja varmaankin tuosta syystä diggailen tätä edelleen. Tai siis sen toista puolikasta; toinen sisältää George Martinin orkesteriteemoja.

No niin, ei tätä voi kehuskella millään normaalimittareilla. Todettakoon silti, että Ringon vetävällä biitillä ja upealla introlla varustettu Hey Bulldog on hieno pieni helmi.

Abbey Road [1969]

Kenties bändin hienoin levy. Lämmin, rikas ja positiivinen. Tämä on se albumi joka minulle edustaa 60-luvun aurinkoisia päiviä ja toiveikasta lapsuutta.

Ei tästä oikein voi erottaa biisejä, kyseessä on teemalevy (sen olematta teemallinen), ja niin ollen kakku pitää aina kuunnella kokonaan. No, ilman Paulin »Maxwell» -hölkkää albumi olisi mestariteos, primus inter pares.

Kun aurinkoisena kesäehtoona haluan fiilistellä, niin tällä lähtee.

Let It Be [1970]

Ja huh huh, vielä kauniiksi lopuksi joutsenlaulu. Alkaakin jo riittää, Beatlesia pursuaa korvista.

Tylysti päättyi ihmeellinen 60-luku (joskohta nämä biisit levytettiin jo ennen Abbey Roadia, vain julkaisun siirtyessä). Tämä on surullinen levy enkä tätä juurikaan kuuntele. Nimibiisi on tietenkin loistava ja Two of Us salainen paheeni, mutta ne ja pari muuta olisivat mieluusti voineet päätyä White Double -tuplalle, jolloin kaikki olisivat tyytyväisiä.

Lopuksi pikku omituisuus. Satuin kirjastosta kaivamaan Lennon-matskua ja käsiin jäi kunnianarvoisan Pentti Saarikosken (R.I.P.) rykäisy »John Lennonin muisto». Teos on ilmestynyt tammikuussa 1981 ja kummunnut arvatenkin tuoreesta järkytyksestä — luuseri-Chapmanhan ampui Lennonin vain kuukautta aiemmin, 8.12.1980.

Kirjasessa on 22 Lennonin laulua suomennoksena, originaaliteksti ja käännös aina rinnakkain aukeamalla. Paljon hyviä oivalluksia, mutta myös monia kummallisuuksia. Kyllä minua hiukka häiritsee että biisiin »A Day in the Life» on lykätty sellainen rivi kuin »He blew his mouth out in a car» (sic). Ja että ilmaus »I'd love to turn you on» on runoilijan päästä valunut muotoon »voi että mua nussittaa». Respect?

Olisiko kannattanut ehkä odotella pahimman sätkyn liukenemista?

***

Vaan kylläpä kypsyttää, älkää yrittäkö tuota kotona. Takki tyhjeni. Uskomaton määrä muistoja, fiiliksiä, tyyppejä, maisemia ja jopa tuoksuja — kaikki varastoituneena noille mustille, näennäiselottomille vinyylikiekoille. Emootiot tolppana.

Pitänee alkaa loivennella s.o. heittää lautaselle hallikaista. Ja kun joskus toivutaan, niin CCR-longarit jonoon... 8-^

Lautasella, no niin: The Beatles — kaikki vinyylit   [1963-1970]

<< otsikot  |  seuraava >>