Nettiplari – luetut päiväni

ti 27.7.2004

Musa ja Soundi — kuinka kuunnella oikeaa musiikkia

Minä se en osaa ehtoisin edes yrittää unten maille ilman voileipäpinoa ja nivaskaa lukemista. Mutta kirjastoauto lomailee ja varasto on emptynä. Kaivoinpa sitten kaapin pohjilta wanhoja musalehdyköitä.

Eipä varastoni suuren suuri ole, ehkä kolmisenkymmentä läpyskää. Kondiskaan ei aviiseilla enää ole ihan priimana — minulla kun oli teinarina jossain vaiheessa, öhh, persoonallinen tapa irroitella kansia ja somistaa niillä seiniä... Nyte kyllä kismittää. Täytynee alkaa kiertää divareita ja kerätä uusiksi koko sarja.

Plarit ovat n. kymmenen vuoden ajalta, 1972-1982. Toisin sanoen, lueskelin niitä 15-25-vuotiaana. Sitten loppui into. Ihan varma en ole miksi, mutta alkoi tietysti olla muutakin puuhaa ja taatusti aikanaan olin perin pettynyt Soundin ulkoasun ja koon uudistukseen. Sen suhteen tunne ei ole muuttunut: joskus 1981 lanseerattu »kiiltävä», isokokoinen muoto on edelleen kliininen ja luotaantyöntävä. Puhumattakaan nykyisestä taitosta...

Lukukokemus oli intresantti. Punastutti, nauratti, nolostutti ja hirvitti. Kuinka totaalisesti (musa)maailma onkaan 30 vuodessa muuttunut! Etenkin Musan toimittajien tyyli pisti kiemurtelemaan; pahinta mitä silloisessa maailmassa ikuna olisi voinut tulla vastaan oli kaupallinen musiikki. Siis nämä Kantalaiset, Pohjankyröt ja Lehtirannat ja keitä siellä nyt olikaan. En tiedä oliko herroilla oikeasti yhteyksiä stallareihin, mutta ajatustapa ja tyyli herättävät kyllä kaikuja. Me tiedämme mikä musa on sitä oikeaa (Van der Graaf Generator, Gentle Giant, Genesis) ja mikä porvarillista hapatusta (Abba, Status Quo, Boney M.). Heh.

Muistan toki itsekin kovasti hyvin tuon vastakkain asettelun. Ja totta on, ettei sitä 70-luvun diskojen pahinta kakkosnelosta — vaikkapa Silver Connection — valkoinen ihminen kuunnellut. Mutta mielenkiintoista olisi tietää moniko noista nykyisin 5-6-kymppisistä kriitikoista edelleen hiplaa niitä gentle-giantteja levystössään. Toisaalta taas vaikkapa mainitut Abba, Quo ja Money B. kuulostavat tänään kovasti mukavilta ainakin minun korvissani, ja nykyisen radiosonnan keskellä jokin »The Day Before You Came» on jo kuin sinfoniaa!

Oma mielenkiintoni hiipui siis jokseenkin vuonna 1982. Ei ihme. Tuon vuoden Soundien kansissa alkaa vilahdella semmoisia nimiä kuin OM In The Dark, Human League, Heaven 17, Anti-Nowhere League, Ultravox, Teardrop Explodes, Spandau Ballet ja Joy Division... angstista ja ikävää sekoilua josta on jääny elämään... niin mitä?

Huumorikin on kovin suhteellista ja aikasidonnaista. Musan vuoden 1974 joulunumerossa nerokkaat ja älykkäät, korkeakulduuriset toimittajat yltyvät jakamaan tietyille artisteille »Musan uudenvuoden lahjat». Kas tähän tapaan:

Status Quolle - toinen sointu
Virtaselle - virityspilli
G. Glitterille - nielurisat ja kolmas rumpali
New York Dolls'eille - Beauty box

Ja niin edelleen. Et sit naurattaa. Oikeasti tietenkin huvitti nivaskaa kahlatessa se usein toistunut tilanne, jossa kriitikon lemppariartisti oli erehtynyt tekemään suurin piirtein silkkaa paskaa. Kuinka uskomattoman vaikea moista oli myöntää! Asiantilan toteamisen sijasta arvostelija lasetti kappalekaupalla tolkuttomia selittelyjä ja eufemismeja. Hah.

Ajat ovat ehkä toiset, mutta kun minä ostin n. vuosi sitten Fogertyn lätyn »Eye of the Zombie», ei tuottanut pientäkään vaivaa todeta että prkl! — suurin idolini on onnistunut lopultakin duunaamaan pannunalusen.

No niin, olihan lehtipinossa paljon hyvää ja mukavaa juttua myös. Waldemar Walleniuksen sauhuaminen on aina vaan vaikuttavaa. Äijän tyyli on aika jäjittelemätöntä, minkä voi todeta netissäkin vaikkapa lukemalla arviota vuoden 1978 Pohjalla -platasta.

Ja kyllähän Soundi oli vuoteen 1981 asti relevantti lehti. Silloin se oli mukavan kokoinen ja halvalle paperille painettu, lämmin ja kotikutoinen. Nykyisestä, DTP:n myötä kliiniseksi sillisaatiksi muuttuneesta megazinestä en viitti sanoa mitään; päivä piloittuisi. Urea jacta est.

Lautasella: Peter Gabriel — So [1986]