Nettiplari – luetut päiväni

ke 28.7.2004

Kuuluisa Rockalbumi — joskus putoo ja sitten ei

Moista olen taaskin ihmetellyt kun lautasella vaihtuu eräskin platta. Makuja sitten vaan taitaa olla monia?

Tavallisesti ei ole varaa Vinyylien Todellisiin Klassikoihin. Kohtuukuntoisinakin monet niistä maksavat likemmäs 20 egee — sikäli kun moisia edes löytyy. Mutta jokunen viikko sitten osasin kirjastolle kuin johdatuksesta. Poistomyynti oli juuri alkanut, ehkä vain tuntia aikaisemmin. Monta hyllymeetrijä, 1e/kpl. Reppu tietty notkui kun onnesta soikeana poistuin, eikä haitannut tahtia edes kirjaston systemaattisesti harjoittama kansitaiteen tuhoaminen.

Enimmäkseen odotusten mukaista kamaa, mutta törmäystäkin on tullut treenattua. Olen nyte parin viikon ajan yrittänyt esim. sahata tätä legenda(?)longaria Fleetwood Mac: Rumours. Aivan h**vetin kuiva ja tylsä levy! Ja ihan sama soiko taustamusana vai hinkkaako kuulolaitetta tai onko volyymi kaakossa vai lounaassa. Miten sitä voitiin punkvuonna 1977 myydä ziljoona kappaletta? 26 miljoonaa tyyppiä väärässä?

Vähän sama ilmiö seuraa lättyä Ry Cooder: Bob Till You Drop [1979]. Sen kanssahan kuolasivat Soundi-äijät ja liki kaikki aikalaiskriitikot. Kaunista on ja tuotantokin aivan huippua. Mutta en vaan jaksa innostua, en millään. Kenties aika tekee tehtävänsä, mutta kehnolta näyttää.

Ja pannaan vielä kolmas samaan nippuun: Prince ja tuplalongarinsa Sign 'o' the Times [1987]. Tylsää, tylsää. Musa on kai jonkinlaista puolivalkoista soul-funkia, mutta en minä siinä pahemmin sielua kuule ja kimittävä vokaalisuoritelma riipii. Svengiä ehkä on, tuollaisella Jacko-asteikolla.

Täytynee päätyä vanhaan totuuteen. Jos musaan ei ole oikeasti mitään yhtymäkohtia ei se oikein voi koskettaa. »Rumours»-vuonna olin intissä enkä muista kuulleeni yhtään biisiä missään. Bonuksena sentään säästyin siltä pahimmalta punk-harhailulta jonka alle Cooder puolestaan hautautui.

Jos taas vuonna 1987 olisin ollut 15-vee ja tunkenut pussikaljaani karvanoppa-corollan takapenkille Princen jumputtaessa kajareista nupit kaakossa, niin levy olisi arvatenkin elämäni suurta youngsterflorea. Mutta ehei, silloin oli jo muuta puuhaa ja aiemmat teinariangsit hoitelin sellaisten combojen kanssa kuin Beatles, CCR, Deep Purple, Pink Floyd, Procol Harum ja Led Zeppelin. Sanoisin että tasoeroa on, mutta moni voi tietenkin olla suunnasta eri mieltä 8-^.

Ja sitten taas toisaalta: musaeloa on runsain mitoin angstivuosien ulkopuolellakin. Kyllä minä olen »myöhemmin» löytänyt vaikka sellaiset loistavat artistit kuin Bobby »Blue» Bland, Van Morrison, The Band, Bruce Springsteen, Stevie Wonder, Harry Belafonte ja Roy Orbison. Eikä ole ollut mitään vaikeuksia diggailla. Summa summarum: hyvä musa on ajatonta, huono ei hypellä paremmaksi kohene. Ugh!

Miksi sitten aiheesta whinettää... No mitäs moisista muuten, mutta ilman aleja jo noihin kahteen olisi uponnut priimakondiksessa jotain 25-40 euroa. Siinähän sitten istuttaisiin p**rse kivellä kaula puhtaana. Pitäisi siis harkita niin h***vetisti joka välissä, mutta sehän johtaa...

...no vaikka siihen että olen kuolannut jo pari kuukautta Roy Woodin Bouldersia, jota Waldemar hehkutti aikoinaan tolkuttomasti. Samaten noutajaa odottaisi Elephant's Memoryn platta (20 e), mutta tuskin siinäkään on muuta relevanttia kuin »Power Boogie». Ja tietenkin voisi kiekkoja alkaa kuunnella siellä liikkeessä, mutta ei sitä jaksa sählätä. Okei, okei... hommataan tuttuja ja turvallisia vaihtoehtoja. 8-)

***

Paikallinen turkkulainen kaupantekotapa on aihe josta väänsin tarinaa jo viime kesänä. Ja kas, maailma voi muuttua, mutta turkkulaine kauppias ei. Ain se vaa kulkke suu mutrus ja kyräilee saappaitas eikä erot olennaissi jutui muist. Ei uskois, mut kyl välil tule savolaissi ikävä. Kas näin:

Kirppari myi lähes koko kesän alennuslevyjä, 1 euro/kpl. Minähän innostuin ja rahtasin sieltä urakalla 5-6 kertaa isot pinot. Ja niinhän siinä kävi että kun en ollut vimpan tikkana, niin pari päivää sitten huomasin ostaneeni kahdesti saman levyn. Liki yhdentekevä Donna Summerin plätty, mutta mitäpä kahdella. Eikun vaihtamaan jokin yhtä tekele tilalle.

Hehe, ei puhettakaan! Ale olikin näet jo loppunut ja vielä jäljellä olevalle kuonalle oli palautettu alkuperäinen hinta 4 euroa/levy. Vaihto ei siis tullut kysymykseen koska hinta oli muuttunut... Oli naurus pitelemist. Meikä voi iisisti kevytfrisbeerata sen Donnan parvekkeeltaan anytime, ei satu edes polveen.

Vielä vähemmän tietenkin luulisi 1 euron (tai siis 3 euron erotuksen tai whatever...) merkkaavan huge-kokoisen kirpparin pitäjälle. Vaan ehei, good-will oli totaalisen tuntematon käsite. Liikkeestä poistui ei-nyt-niin-happy asiakas. Mistä näitä sikiää? 8-)

Mutta kuka h**vetin Petteri Jussila?

Lautasella: Dave's 12 Bar — First Second [1987]
Punkassa: Pekka Gronow/Jukka Lindfors/Jake Nyman — Suomi soi 1: tanssilavoilta tangomarkkinoille [2004]