Starttina Jorma Ojaharju: Tämä elomme riemu ja rikkaus [1999]. Ei nyt huono, paikoin jopa kohtuullisen hümör ja persoonallisesti kirjoitettu.

Jokunen tyylittömyys häiriöitsee suoranaista orgioitsemista. Tautofonian välttöä opetettaneen jo alkeiskursseilla, mutta niin vain herr Ojaharju on tykästynyt aivan tolkuttomaan ryöstöviljelyyn sellaisen ilmauksen käytössä kuin »nenäytyä». Olisin uskonut pienemmälläkin ja tokikin oivaltanut kuka sen kehitti. Mutta ehkäpä kirjallisessa intelligentsijassa on tällä jokin minulle arvo avautumaton?

Monien muistelmien helmasynti, kollegojen tölväily, ei myöskään tyystin loista poissaolollaan. Osansa saavat enemmän tai vähemmän, rivien välissä tai suoremmin, mm. Erno Paasilinna, Eeva Joenpelto ja Tuula(liina) Setälä/Saarikoski/Varis. Kaunaisuus ei siis ole mitenkään arvoisan puhemiehemme yksinoikeus. Mutta oikeinko muistan; eikös jossain»tutkimuksessa» väitetty äskettäin, että kirjailijasto se juurikin on kateellisin ammattikunta?

Toki kynämies heitteleiksee väleihin itsekritiikkiäkin, mm. väittää häpeilevänsä aiempaa teostaan Minun Kosmokseni. (Lienee siis hyvän raadollinen juoruopus joka tarttee hetikin lukaista, heh.) Yep yep, tämä on perin sopivaa jysärilukemista, tai kirjailijaa kenties mukaellen, koistiskahlausta.

No sitten, Jake Nyman: Väännä ja huuda [1999].

Lainasin opuksen kirjastosta toki jo jokunen vuosi sitten, mutta nyt se löytyi Turun keskustan Halvat Kirjat -liikkeestä a' kolme euroa. Jess.

Mutta voihan twistandshout. Vaikka mulle Jake on rocktoimittajana Number One ja lähes The Only One, niin ehkäs tämä pläjäys olisi saanut kumminkin jäädä pöytälodjuun.

Jake muistelee lapsuus- ja murrosikävuosiaan, lähinnä musiikillisista muistoista käsin. Mutta jokin tässä mättää, olisiko tyylilaji. Jake on valinnut tyyliksi kirjoittaa ne varsinaiset omat muistelunsa vähän kuin olisi palannut lapseksi jälleen.

Sivuilla vyörytetään aika huomattava määrä nolostuttavia banaliteetteja tyyliin »Voi hitsi kun otti pannuun kun maikat ei tajunneet mistään mitään.» Uskon kyllä, että 50-luvulla puhuttiin noin, mutta ei se oikein toimi, vaan saa ainakin minut pahasti kiusaantumaan. Mieleen tulee myös se 50-luvun leffa Kuriton sukupolvi, joka valuu täysin campiksi juuri siksi, että siinä yritetään niin turkasesti puhua sitä »kadun nuorisokieltä».

Toisaalta sitten kerronta muuttuu täysin kun ääneen ikään kuin astahtaakin Jake 50v., joka pudottelee Onnenpäivät-tarinoista tuttuja tiukkoja analyysejä. Ristiriita on kirjalle kehnoksi. Ja kyllä lukukokemus aika lailla seisahtuu, kun kaikkien ziljoonien tavanomaisuuksien jälkeen Jake yhtäkkiä (s. 89) luonnehtiikin yhtä maikkaa että

Ehhh.

Musiikilliset arviot ovat tietenkin relevantteja ja jonkinmoista ajankuvaakin on säilöytynyt, mutta valitettavasti kirja nyt vain on niin vaisusti kirjoitettu, ettei sekään eikä mikään auta. Kustantaja on nukahtanut enkä usko että tavallisemmalla nimellä varustettu inehmo olisi tätä saanut julki. Kansi on hieno, mutta lupaukset eivät lunastu.

Sori Jake, mutta väännä ja huuda edelleenkin ohjelmissa Onnenpäivät ja Kovan päivän ilta. Ne ovat täyttä tavaraa — kuten myös ne muut, aiwan loistavat kirjasi.

Juu, oli pinossa vielä kolmaskin. Harpo: Harpo puhuu [1961, suom. 1995]. Ja ehei — ei ollut suinkaan Ruotsin lahja 70-luvun poppimaailmalle hän. Siitä huolimatta en päässyt n. kahta sivullista kauemmas. Mutta eihän minua ilman tyrmätippoja saa päiväksi sen enempää ajoihin kuin oopperaankaan.