Nettiplari – luetut päiväni

ti 21.12.2004

Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä

Mies teki Elokuvan. Emme ole vailla tulevaisuutta.

Näinpä kuin näinkin eilen Kaurismäen leffan Mies vailla menneisyyttä. Kyllä on Suuri Elokuva ja kaikkien kehujen arvoinen. Ja Akihan on nero, siitä ei mihinkään pääse. Olin vääntää porun kahvimukiini pariinkin kertaan, juuri kun hädin tuskin olin toipunut edellisestä käkätyksestäni. Ja myös ketuttaa pahasti — en silloin aikanaan saanut raahaudutuksi rainaa valkokankaalta vahtaamaan, lukuisista aikeista huolimatta. Nyyh.

Aivan klassinen oli tietenkin baarikohtaus — Peltola ja teepussi. Jos maailman ohjaajille annettaisiin vain yksi viite, »nälkiintynyt mies menee baariin», olen varma että ainoastaan Chaplin pystyisi yhtä liikuttavaan, täysin pelkistettyyn tulkintaan. Täydellistä.

Näyttelijäsuoritukset olivat tietysti hyviä, vaikka Esko Nikkari ei normaalista poiketen oikein istunut osaansa. Vastapainoksi epänäyttelijä Sakari Kuosmanen veti sitten aika huikean sivuosan. Understatement!

Miksi Aki on nero? No... kuin verrokiksi maikkari näköjään esitti pari tuntia aiemmin erään erekokkosen räpellystä hieman samasta aiheesta, Hurmaava joukkoitsemurha. Pitäneekö muuta sanoa?

Ehkä silti jotain. Nykyisen saalistuksen, yltiöindividualismin ja heikomman ihmisen sortamisen aikautena suomalainen taide nukkuu ruususen unta. Työläiskuvaus — puhumattakaan työttömyydestä — ei ole seksikästä, paitsi jos se nostalgisoidaan pölössokerilla. Aki Kaurismäki on likimain ainoa, joka töissään hylkää lauman ja kulkee omaa polkuaan; ottaa kantaa ja asettuu pienen ihmisen puolelle, kasvotonta virkavaltaa ja korporaatioita vastaan. Ja kaiken lisäksi omalla, jäljittelemättömällä tyylillään.

Nyhjää tyhjästä -tapaisissa ohjelmissa näyttelijöitä voidaan kehottaa esittämään kohtaus kaurismäki-tyylillä. Ei ongelmaa, heti tiedetään kuinka tehdä. Mutta miten kertoa jotain erekokkos-tyylillä? akulouhimies? aleksimäkelä? Ja edes mainitsematta sitä Ulvilan keskinkertaisuuden turpeaa apostolia.

Aki Kaurismäen estetiikasta voi tietysti olla pitämättä tai sille voi naureskella. Silti sen inhimilliset perusteemat voi ohittaa vain jos on sydän on jo taantunut pelkän pumpun asteelle tai tippaleipä raksuttaa silkkoja numeroita. Toisaalta, rivien välissä ja kerronnan alla kupliva omaperäinen huumori ja runsaalla mitalla viljellyt (leffa)kulttuuriset viittaukset asettavat katsojalle riman tietynlaiselle korkeudelle. Maksettuihin kisoihin totutetut turhapuromassat kokevat ylityksen hankalaksi. Se on tietenkin harmi, sillä älyllisille olennoille juuri se oleellisen takaa löytyvä on täyttä juhlaa.

Leffan finaalissa on uskomaton momentum. En voi kuvitella, että kenenkään muun ohjaajan käsissä voisi »huonosti» laulaminen saada elokuvassa aikaan yhtä hienon latauksen. Kun elämän merkitsemä Annikki Tähti aloittaa huojuvan, mutta tunnetta tihkuvan tulkintansa ikiklassikosta Muistatko Monrepos'n, on kuin Edith Piaf ja Marianne Faithfull alkaisivat vetää duettoa pelastusarmeijan lavalla. Katsoja ja Klaus Järvinen itkevät kilpaa kuorosssa... Ei sitä voi tässä edes sanoiksi vääntää, se on pakko nähdä ja kuulla.

Yhteen virkkeeseen tiivistettynä: Aki Kaurismäki on Suuri Ihminen, joka saa uskomaan, että vielä ei aivan kaikkea sittenkään ole kaikenkarvaisen, kerskaisen markkinapelleilyn alttarille uhrattu.

***

Nonni. Nyt se on edessä, kiintari hyytyy. Kahdesti jo uhmasin kuolemaa, kolmatta ei kestä kokeilla. Kaksi kertaa konetta avatessa ilmo oli tyyliä pelasta nyt jo ne kamat sillä »a failure may be imminent». Huoh.

Eihän muuta tehtävissä kuin hommata uusi. Valitettavasti juuri nyte budjetti notkuu pahan kerran. Näyttää siis siltä, että Nettiplariinkin tulee tauko, kenties aina tammikuun puoleen väliin saakka. Ja toivotaan nyt ainakin, että dear Daisyni kohottautuu kuolinkouristuksissaan sen tarvittavan yhden kerran.

Lautasella: The Tubes — Young and Rich [1976]
Punkassa: Jussi Eskola — Elämää suuremmat jalkapalloilijat [2004]