Nettiplari – luetut päiväni

pe 31.12.2004

Tsunami V — jokohan riittää

Pajatso alkaa olla empty.

Juu, enää ei oikein jaksa kehitellä mitään. Kaikki oleellinen lienee tullut jo sanottua, eikä mitään uusia näkökulmia viitsi funtsia. Tyhjä takki.

Tai jos rakentelis vielä muutaman fobian, ehh. Äiti Maa siirsi tässä kevyehkössä varoituksessaan jotain (manner)laaattoja vissiin 30 metriä ja tulos oli tämä. Kymmenen metrin korkuinen aalto ja yli 120 000 ruumista. Entäs jos sitten seuraavaksi siirtymä on esim. kilometri? Sata metriä korkea aalto? Uhreja? Joo, ei pysty edes kuvittelemaan...

***

Ei perhana, täytyy sittenkin jatkaa, ehh. Mielenkiintoista on näet ollut seurata tänään(kin) näitä meidän kriisiryhmän johdossa olevia poliitikoita. Sanoin jo aiemmin, että toivottavasti Suomi ei heidän aikanaan joudu tosi tilanteeseen. Toiminta ja esiintyminen on ollut jotenkin ponnetonta ja epämääräistä. Voi aistia fiilingin olevan semmoisen, että enhän minä TÄHÄN hommaan halunnut — tämän piti olla herrahissin ylätasanne, Hyvä Veli -kerhon kiva kokkarejamboree ja puolueen palkkiovirka pitkästä poliittisesta juonittelusta.

Mutta hyvä että ollaan selviydytty edes näin kohtuullisesti. Ulkoministeriöhän on täynnään näitä nirppanokkaisia, persikkahipiäisiä istumajärjestysten ja drinkkilistojen laatijoita. Kuka niistä poliittisista broilereista muka enää tietäisi mitään tavallisen ihmisen elämästä ja huolista, jostain kriiseistä nyt puhumattakaan. Helvetin kuvaavaa on, että tilanteen keskelle joutunut hra ulkoministeri Erkki Tuomioja on antanut tänään lausuntoja, joiden mukaan hän poliitikkona on joutunut (hidastelusta syytettynä) ajojahdin kohteeksi ja syntipukin rooliin!

Sisso. Eihän kriisin velloessa kukaan ole Tuomiojasta ollut paskan vertaa kiinnostunut poliitikkona. Johtajana sen sijaan mitä suuremmassa määrin. Kriisitilanteissa jokainen kansa kaipaa vakuuttavia, selväsanaisia, luottamusta herättäviä johtavia henkilöitä. Muuten joudutaan paniikkiin ja sekasortoon.

Voisi sanoa, että Tuomiojalle tuli suorastaan elämänsä tilaisuus kohota sellaiseksi, ottaa suoraselkäisesti johtajuus ja tilanne hallintaan. Vähän samaan tapaan kuin se kommodori Tiilikainen Estonian tapauksessa. Eväitä ei kuitenkaan löytynyt. Mies ei kyennyt astumaan ulos poliitikon haarniskastaan vaan käpertyi sen sisään siiliasentoon, pälyilemään ja hapuilemaan ja toistelemaan kuluneita puolipoliittisia fraaseja. Nyt kuitenkaan ei oltu kevyessä tupaillassa tai demarien puoluekokouksessa, oli kyse ihmishengistä.

Kakun kruunaa, ettei tyyppi kyennyt edes »esittämään pahoittelujaan», siis ihan oikeasti ja selväsanaisesti pyytämään anteeksi sitä, että kriisin alkuvaiheessa monissa asioissa tyrittiin ja hidasteltiin. Mutta kukapa olisi koskaan tavannut selkärankaista poliitikkoa? Naapuri Ruåttin pääministerillä tosin ei tänään tässä suhteessa ollut mitään ongelmia.

Tämä on vain siviilikriisi ja sittenkin kohtuullisen kevyttä sarjaa. Kenties juuri siksi suomut putoilevat silmistäni. Nyt alan ymmärtää, millaisia Miehiä aikanaan olivat Ryti, Paasikivi ja Mannerheim.

***

Uutta vuotta kumminkin, friends. Mutta jättäkää nyt todellakin ne vidun raketit sinne hyllylle! 8-O

Lautasella: Hector — Eurooppa [1981]
Punkassa, yhä apokalyptisissä fiilareissa: P. J. Jersild — Jälkeen vedenpaisumuksen [1982, suom. 1983]