Nettiplari – luetut päiväni

ma 22.3.2004

Ari Mennander - Pasi Mennander: Leijonien tarina

Paksu ja raskas on opus ja korealta näyttää Sakukin kannessa. Mutta tuliko kunnon kakku vai silkkaa silkkoa sisältä. Löytyykö myös painavaa sanottavaa ja fiksussa muodossa. No katotaas.

Ari Mennander - Pasi Mennander: Leijonien tarina [Ajatus Kirjat, 2003]

Heti se on sanottava: eipä voi tulosta juuri kehua. Toisaalta olen jäävi, sillä kypsyin pahasti jo kahlattuani tästä tekeleestä hädin tuskin kolmasosan. Kuinkas näin pääsi käymään mutta kyllä lapsikin on kaunis?

Kaksi asiaa käy ylitse muiden ja niiden myötä myös uppoaa tämä tiiliskivi. Alusta lähtien hyppää feisille ilmeinen Helsinki-keskeisyys ja loput lukuhalut huvettaa kirjan tolkuton sekavuus. Koomista pateettisuuttakin on tarjolla.

Pääkaupungin navan ympärillä pyöriminen ei tietenkään ole yllättävää, tekijät huomioiden. Ei myöskään huonosti salattu yksinpurjehtija Harry Harkimon nuoleskelu ja suitsutus. Edes alkellista analyysia herran tekemisten seuraamuksista tai kritiikkiä ei esitetä. Kenen leipää mutustelet.

Vaikka edellisen sulattaisikin, ei totaalista sekavuutta sentään. Tämän kirjan taitto ja juttujärjestys on ilmeisimmin suunniteltu jonakin lauantaiehtoona Storyvillen looshissa ja korjailtu tylyssä koistisessa seuraavana iltapäivänä. Mikään muu ei selitä käsittämätöntä poukkoilua aiheesta ja vuosikymmenestä toiseen. Loistavasta aiheesta huolimatta nautittavaa lukukokemusta ei missään vaiheessa synny. Sen sijaan lukija alkaa kiusaantuneena vääntelehtiä ja lopultaa ääneen huutaen ryntää huoneesta.

Pateettisuudesta sitten toki täydet pojot.

Likimain tittelilehdellä esitellään Curre Lindströmin tunnettu kirje pelaajille ennen 1995 MM-finaalia. Kirjoituksella oli silloin varmaan oma merkityksensä, mutta ajan kuluessa ja etäisyyden kasvaessa sen infantiili sävy ja avuton kieliasu alkavat herättää sarkastisia ajatuksia. Ja korniutta korostava paikka kirjassa on todella huonosti harkittu. Ei se kannustusläpyskä nyt sentään mikään Itsenäisyysjulistus ole...

Jatkoa seuraa. Viime kevään kotikisojen katastrofipitoista Ruotsi-ottelua märehditään alkulehdillä oikein urakalla. Hei kamoon! olihan itselläkin tippa likellä, mutta kyseessä on kuitenkin vain yksi ottelu. Tässä kieroutuneessa itseruoskinnassa, selittelyssä ja syyllisten etsinnässä on jotain perin suomalaista. Iltalehdyköissä moisen vielä ymmärtää, mutta ei tällaisessa kirjassa. Huoh.

Stigun doping-jutulla tietysti mässäillään, mutta mitään oikeasti uutta ei kerrota. Kaikenlaista muuta sälää on ripoteltu huolettomasti sinne tänne. Tilastotietojakin näyttäisi lopussa olevan, mutta ei, en minä enää sinne jaksanut kahlata.

Teoksen nimi kertoo oleellisen. Kyseessä on tarina — nimenomaan semmoinen »tarina» joita karvaiset kuonot vuodattelevat iltaisin Suomen sadoissa pubeissa, tuoppien siemailun ohessa. Laidasta laitaan, vailla päätä tai häntää. Jokainen on asiantuntija. Kukaan ei ole väärässä. Lopulta kukaan ei myöskään ole enää selvillä missä mennään.

Mikäli olet Jokerit-funny, asut Kehäkolmosen sisäpuolella ja spreijaat illan hämyisinä tunteina betoniholveihin »Hjallis is God» -tekstejä — tämä on kirjasi. Muussa tapauksessa säästät luontoasi pistämällä eurosi vaikka seuraavaan matsiin.

***

Mälli: apteekkarien märkä uni. Hajutonta, mautonta ja h**vetin kallista. Maista sinäkin!

Jokunen vuosi sitten bestis kertoi hauskan jutun. Kimmafrendi oli päättänyt lopettaa röökinkiskonnan ja onnistuikin. Avuksi tosin tarvittiin nikotiinipurukumia, mutta kaikki hyvin? No ei aivan. Leidi nimittäin jäikin seuraavaksi nalkkiin siihen nikotiinimälliin ja vieroitus kesti yli vuoden! Et mua sit nauratti...

Hymy on nyte hyytynyt. Viime sunnuntain jälkeen ei oo tosin tehny myrkkypötköö mieli just pätkääkään, mutta aivo sen sijaan huutaa edelleen myrkyn perään, aina kun esim on tauon paikka tai muu tilanne jossa aiemmin rapisteltiin.

No niin, hyvin arvattu. Mälliä väännetään kuin tuskassa. Ei prkl, ai et niinko yli vuas vai... 8-^