Näiden reissujen alkuvalmistelut ovatten jo aika rutiinia, joten löysin itseni aika äkkiä ehtoolla satamasta. Jatkossakaan ei kummia: pomppu botskiin, tax-freehen ja sieltä röökii, vesiputeli ja tobleroone kundille.

Kamat lokeroon ja suunta hyttiin. Edessä pari tuntia ajantappoa, ja Zzzzzzz…

Yö ei mene ihan kybällä. Forever-sinkku on tottunut punkkaamaan yksin tai ihanaisten doristen kera, ei kolmen karvaperähepun seassa. Kaiken lisäs yläpunkka. Asiallisia kundejahan toki, joskin yks sutkin näköinen auervaara on törmäillyt omissa valmisteluissaan ja kaatanut himassa ylleen koko putelin. Tuomari Nurmiota siteeraten hän tuoksuu kuten tuntematon kukka tropiikin. Niin myös hytti. Arvatenkin gay-partyissa on samanmoinen atmosfääri.

Äijät häipyvät diskoilemaan. Meikä natustelee voileipiä ja ryystää wateria. Lisämoka käy ilmi, väärä kirja kainalossa. Praterin orvokki on tasokasta kamaa, mutta kehno valinta klaustrofobiseen tilaan. Nymanin Jaken Väännä ja huuda oli himassa pitkään menossa reppuun, mutta aloin mamoilemaan kun ostin sen just uutena ja hianona. Ryttääntyisi, tana. No niin, tulpat korviin, kieriskelyä ja omituisia unia.

Aamu 06.30 eikä kone tykkää käynnistyä. Vetäisen terminaalissa cofeet ja mutustelen eväitä. Ramasé pirusti ja sitä paitsi kaikki mestat ovat closed tähän aikaan. Antaudun ja siirryn penkkiriville lojumaan. Horrostilassa hupenee pahin kaamos.

Vihdoin liikkeelle. Ja seuraava kämmi tietenkin. Olen nääs netistä kaivanut divariosoitteita ja Södermalmin kupeessa pitäisi olla muutamakin. Aion myös ajan kuluttamiseksi kävellä kaikki matkat. Rähmät öögonissa unohdan kumminkin, että se rantatietä (Stadsgårdsleden) reunustava härski kallio jatkuu Slussenille asti. Prkl, joudun kävelemään ylimääräistä takaisin päin.

Netti näyttää voimansa ja heikkoutensa. Bondegatanilta ei löydy mitään vaikka piti. Viereisessä korttelissa (Skånegatan 90) puolestaan pitäis olla »Andreas skivor», pulju joka mainosti itseään netissä reppavaan tyyliin. Totuus on karumpi. Liike on kadonnut ja naapurifirman tyyppi sanoo sen lopettaneen jo »long time ago». Niinpä niin, ja mitäpä sitä sitten enää raunioiden savutessa vaivautua poistamaan sivustoakaan netistä. Huoh.

Röökipaussi ja menox. Södermalmin keskellä on Medborgarplatsen, jonkinlainen tori. Osoitetta Söderhallarna 118 tms. ei näy. Lopulta airam! se onkin isohko rakennuskompleksi. Snadin sekoilun jälkeen alakerrasta löytyy pulju. Ensimmäinen siis eikä mennyt kuin 1,5 tuntii sohjossa rämpiessä...

Ilokin on instant. Pelkkää CD-crappia. Kundi tiskin takana avitteleiksee, mutta puhu hoono enklantti ja liikehtii spastisesti. Kun yritän tyrkyttää karttaani (»how about markin' a spot where the known stores are»), äijä huitoo papruja syrjään ja selostaa vuolaasti »you go there and there». Tulvasta huuhtoutuu rannalle helmi: Högbergsgatan. Me go there.

Kadulta pitäisi löytyä kaksikin storea. Yhden yhytän ja satunnaista matkaajaa koetellaan edelleen. Kohtuullisen lupaava ikkunanäky ja siistit aukioloajat! Paitsi juurikin tänään: »torsdag 29.1. stängt.». No jo nyt on prkl...

Alkka näyttä huanolt. Neljä mestaa jäljellä ja niistäkin kolme toisella puolella cityä ja yks kaukana kirotun Långholmenilla, plus yks mahdollinen suomalainen Gamla Stanissa. Geopoliittinen ratkaisu: suunta Wanhaan kaupunkiin, sillä reitin varrella lojuu viimeinen helppo saalis.

Hökens gatan. Ja shoppi, tavallisen näköinen. Sisään. Uskomaton labyrintti ja kamaa turvoksiin asti! Mutta hetikin huomaan voihkaisevani. »Too bad... it seems you only have CD-stuff?...» Ehei, sanoo heppu ja huitelee bunkkerin takaosaan. Edessä on oviaukko jolla leveyttä max. 50 cm. Lättyjä näkyy. Äijä huutelee perään ja haluaa reppuni »säilytykseen». Plattarivistön aiheuttamassa euforiassa en älyä vastustella. Eikun sisään!

Jumalauta! Muutun suolapatsaaksi. Ainakin 10 000 vinyylilevyä! Tai enemmänkin, vaikee arvioida. Enkä ehdi juuri liikahtaa, kun tyyppi jostain rivistöjen välistä huhuilee: »Are you lookin' for something special?» Sure I am! Olen tosin niin otettuna, ettei hetikään tule mitään mieleen. Ja oma listanikin... niin, sehän koristaa siellä himassa pöytääni.

Puolitoista tuntia häipyy vaivatta kaikkia aarteita käpistellessä. Samalla raunioituu budjetti. Enhän minä tämmöistä osannut mitenkään odottaa, niinpä paalua oli varattuna vain muutamaan halpikseen. Kiroan ihmispolon köyhyyttä. Pink Floyd ja Meddle; Bruce ja Born to Run; Santana ja Abraxas. Läjäpäin muita klassikkoja.

Jokin alkaa vaivata. Reppuni! siellähän on Jessen mp3-soitin ja muut lahjat. Ei prkl! Ryntään etuhuoneeseen ja mutisen jotain repussa olevasta kalenteristani ja levylistoistani. Äijä sentään luovuttaa repun. Palaan backstagelle. »This bag-stuff... you've had some troubles with stealing here?», arvailen. » Yeah, a lot of problems with thieves.» No selvä.

Kaksi Purplea on jo pinossa. Ei voi mitään, ahneus saa vallan; päätän ryhtyä röyhkeäksi faijaksi ja heivata Jessen kanssa aiotut ruokailut. Varsinkin kun:

»Wait a minute! Then there is this album Tom Jones: 13 Smash Hits. But it's SO rare, you cannot possibly have it...»

Tuo lätykkä on nuoruuteni ehkä tärkein levy. Edesmennyt enoni Timppa nauhoitti sen kelanauhalle vuonna 1971 ja maailma muuttui. Seurannut luukutus pelasti silloin minut Kansan ja Country Helenan ja ties keiden jamppatuomisten kynsistä. Parisen vuotta olen sitä etsiskellyt vakavissaan ja puolivaloilla oikeastaan jo 30 vuotta. Toivon olen heittänyt, lottovoiton kaltainen todennäköisyys.

Kundi plaraa minuutin verran ja poimii jonkin levyn. »You meant this?»

Heitän toistamiseen lootit. Ei voi olla totta?! VOISIKO SE OLLA SIINÄ! Olen nähnyt vain kuvan kannesta Jaken Onnenpäivät 2 -kirjassa, enkä nyt millään muista millainen se oli. Halvalta tämä näyttää ja Tuomas minussa herää. Styget ovat oikeita, mutta jos tämä on joku halpispainos? Eipä kyllä ole paljon menetettävääkään. Jess!

Valitettavasti hybristä ei voi välttää ja muutun avoimeksi riistaksi. Unohdan kaikki järkevät hintalaskelmat ja arvioinnit. Kaappaan pinoon pikaisesti neljännen levyn, Clash: London Calling. »These four, 200 SEK?»
Kundi käy päällikön puheilla ja palaa: »This is your day, two hundred!»

Pari tuntii ensin ajantappoa; tarpominen Gamla Stanin kautta Sergelsin torille, vaeltelua putiikeissa ja istuskelua kahvilla, kortteja kirjoitellen ja aarrelättyjä hipelöiden. Netissäkin piti käydä, mutta eipä löytynyt sitä ilmaista päätettä jolta viimeksi meilejä pukkasin. Kepeet mullat.

Lopulta sitten, klo on 15.00 ja siinä saapuu kundi! Yli puoli vuotta lipsahti edellisestä, sillä syksyn miitting ja joulunkin tapaaminen siirtyivät Jessen koulukiireiden vuoksi. First thing first!
Joudun kyllä aloittamaan hieman »tylysti», selittämällä levyostoksista ja budjetin kuraantumisesta. Käteistä enää jäljellä 170 kruunua: hommataanko ladattavat patterit mp3-soittimeen vai mennäänkö hampurilaiselle. Järkevä jäbä, patterit noudetaan. Silti kismittää.

Seuraavat noin kolme tuntia istuskellaan kahvilassa. Ziljoona asiaa! Sytkärin kokoinen Mp3-soitin (Creative MuVo NX 128) saa jäbän suun messingille. Syystäkin, kallis vehje jonka hommaamiseen piti valjastaa suvun fiksut naiset. Mutta hyödykäs, jatkuvat pelireissut sujuvat toiseen malliin kun korvissa ulvoo Eminem, heh. Muitakin lahjoja vaihdellaan, Jesse antaa mukavan »futistaulun» seinälleni ja multa löytyy vielä pari kirjaa, ManU:n historia ja NHL-opus. Tobleronen tietty unohdan repun sivutaskuun...

Huomaan olevani tyytyväinen ja helpottunutkin. Jesse on ilmiselvästi fiksu ja persoonallinen, oma-aloitteinen ja huumorintajuinen ja — järkevä. Toisinkin voisi olla. Ikäisekseen (15v.) myös päämäärätietoinen: lukiosuunnitelmat käyvät selväksi, samoin urailut fudiksen suunnalla. Isojakin tavoitteita on, mutta ei kundi haikaile turhia. Opiskelu ekana taustan varmistamiseksi, muu tulee jos on tullakseen. Olisinpa vain ollut yhtä järkevä saman ikäisenä, ehh.

Juttua riittää, lähinnä turistaan tietty musasta ja futiksesta. Tulevia suunnitellaan, ois hienoo nähdä kundi pelaamassa livenä. Saan jengin (FC Järnfälla) nettiosoitteen, joten pääsen sentään jotenkin seuraamaan kehitystä. Jess. Tosin maksaisin aika paljon, jos olisin voinut olla siellä kentän laidalla alusta asti...

No niin, neljä tuntia on mennyt ja divorce. Haikeeta, mutta ei enää mikään katastrofi. Jatko on hanskassa. Tärkeimmänkin sanon ja kun vastaus on identtinen, niin hyvillä fiilareilla sataman suuntaan. Farewell, dear Jesse.

Satamassa jalat jo setsuurilla. Botskiin ja tax-freen rutiiniostokset. Lopulta kypsänä hyttiin. Sekin on perhanan pohjakerroksessa (kansi 2) eikä meinaa edes löytyä. Right. Jos joskus kävisi estoniat, ei mitään toivoa. Handut ristiin ja kundin nimi huulille. The end ja esirippu.

Hytistä löytyy vain yksi kanssamatkaaja, kaksi paikkaa on tyhjänä. Esittelyä suoritellaan:

»Tere, mä oon Jari».
»Terve, terve. Igor»...

Mikäpä olisi täydellistä.

---