Nettiplari – lukemattomat päiväni

la 2.4.2005

Janis Joplin – huokeita väreilyjä

Aikamatkallehan tässä joudutaan.

T ämä lauantai on taas niitä päiviä kun mikään ei huvita. Naputteleiksen kyllä hajamielisenä lisää sanoituskamaa sivustolle ja muutakin, mutta palo uupuu. Velttoa rutiineilua.

Olen kyllä yrittänyt hommata tartuntaa huudattamalla jo muutaman päivän viimeisintä loistohankintaani eli Janisin vinyyliklassikkoa Cheap Thrills, mutta turhaan. Kaikkien aikojen kimmavokalisti panee kyllä veren kiertämään ja aiheuttaa väreitä, mutta puhti ei siirry. Miehessä on siis vikaa.

Lätty on silti edelleen uskomaton pläjäys. Olen usein sanonut, että synnyin 5-7 vuotta liian myöhään; paremmalla ajoituksella kylmä kotimaani olisi vaivatta saanut yhden höyrypäisen hippyen lisää. Oi mutsi, mutsi — olisitpa stikannut lamppuun eldiksen pikkasen aiemmin, hah.

Niin kuin hyvin on tiedossa, vinyylilevyihin tarttuu uskomattomasti fiiliksiä, tapahtumia ja tyyppejä. Jopa kokonainen aikakausi. Kevyesti voi muistaa milloin ja mistä jokin tietty lätty tuli hommattua, kenen kanssa kuunneltua ja kuka sivistymätön jolppi sen viinipotun levykannen päälle heivasi. Ja musa tietenkin: johonkin biisiin säilöytyvätten suorastaan tuoksut ja hemmot ja tilanne. Lähes kokonainen elämä.

Vuonna 1968 julkaistu Cheap Thrills alkaa kahdella liveaktilla ja parissa sekentissä voikin siirtyä juuri sinne, 60-luvun muutaman kuuman hippikesän huuruisiin ja hektisiin sfääreihin. Simppelit sovitukset, huojuvat tempot, soitanta vähän sinne päin. Music-in! Klasu Järvisen painajainen. Mutta kun munasarjat alkavat tällä levyllä rytkyä, siitä fiilarista voivat tämän maailman klasut vain unelmoida.

Levyllä, etenkin liveosuuksissa, on aivan uskomaton tunnelma joka vie minut vaivattomasti nostalgiselle aikamatkalle. Ne kuumat kesät, polttavat Littoisten hiekkatiet, puolittain angstinen levoton värinä kun 12-kesäiset jolpit tähysivät pikkukimmojen oudosti kohoilevia etumuksia. »Hiekulla» makailtiin, Järvelässä löytyi saunaa ja uimalaituri. Ei huolta mistään, elämä ja tulevaisuus oli siinä ja nyt. California ja Littoinen – what's the difference?

Tiesin kyllä että levy on klassikko, mutta pääsihän se myös yllättämään. Näin rankkaa ja intiimiä tunnelmaa en osannut odottaa. Selitys lienee selvä. Live-esitykset välittävät loistavasti sen millainen Janis on stagella silloin ollut: vangitseva, karismaattinen, täynnä rupista energiaa ja tulkintaa. Nopea elämä, kaunis ruumis.

Tämän levyn myötä pääsee poru. Liikutusta ei voi välttää kun tajuaa taas kerran kuinka helvetin alkuvoimaista, rujoa ja jäljittelemätöntä rockmusa joskus oli. Take another little piece of my heart now, baby! raakkuu Janis, ja minä otan ja enemmänkin. Albumin atmosfääri on jotenkin aivan uskomattoman universaaali; tämä amerikkalainen menninkäinen onnistuu väräyttämään sieluani jollakin salaisella tasolla, tavalla jonka luulin jo unohtaneeni ja johon on pystynyt vain samojen kulmien kingi, John Fogerty. Syitä voi olla vain yksi. The Real Thing.

Jokaisella sukupolvella on sankarinsa ja prinssinsä ja prinsessansa ja myös patsaat kaadettavaksi. Silti en voi välttää jonkinlaista typerää säälin tunnetta, kun ajattelen nykyisiä »rocktähtiä». Muovinen aika, muoviset starat. Mitä ovat steriilien CD-koteloiden keskinkertaiset alanismorrisettet tämän elämänmakuisen oikean rockarin, upean musan ja sikahienon levykannen rinnalla? Kuka kuuntelee cherylcrowta 37 vuoden kuluttua? MelissaetheRIDGEä? Nope. Soihtu on sammunut. Ja pitäkää toki rappi(o)nne, en halua tietää.

Juu, halpoja huippuväreitä, sillä albumi maksoi yhdeksän euroa. Olisin maksanut viisi kertaa enemmän. Ja seuraavaksi tämä klassikko ampaisee kaikkien aikojen listalleni ja syrjäyttää siellä ainakin sijalta 13 Mr. Van Morrisonin. Mikään vähempi ei edes harkinnassa.

»Summertime... and the living is easy...» Sniff.

Lautasella: Janis Joplin — Cheap Thrills   [1968]
Punkassa: Antti Tuuri — Ameriikan raitti   [1991]

<< otsikot  |  seuraava >>