Nettiplari – lukemattomat päiväni

to 24.3.2005

Kupittaan jäähalli – muistojen kultaama

Kupittaan »jäälato». Niinhän sitä kummallista luomusta ja häkkyrää on viime vuodet ivattu. Kohta on halli myös purettu ja iäksi kadonnut. Mutta aikansa oli silläkin. Ja millainen aika!

T arkalleen en voi muistaa milloin eka kertaa ahtauduin lippuporteista sisään. En edes sitä miksi sinne tallustin; että mikä sai 12-vuotiaan vaahtosammuttajan vaivalloisesti matkaamaan Littoisten raukoilta rajoilta kauas kaupungin valoihin. Perheessä urheilu oli synti, perinteitä ei ollut. Tahdon arvata, että jonkin naapurinpojan iskällä riitti enemmän näkemystä: sporttinen harrastus kenties pitäisi sällit poissa pahanteosta. Oli miten oli, kausi oli kuitenkin 1969-70.

Pari perusjuttua. Tuolloin ei kyseessä suinkaan ollut Kupittaan jäähalli, eikä edes »jäähalli». Areena tunnettiin nimellä Kupittaan tekojäärata. Se tarkoitti juuri sitä: kaukalo oli kattamaton. Ei kattoa, ei seiniä, no nothing. Kaukaloa kiersi puinen »katsomo» eli säteettäin nousevat lankkurivit, joilla katsojat seisoivat. Juu, seisoivat. Kuppituoleista joku visionääri ehkä näki märkiä unia. Katsomon toisella laidalla oli parikymmentä metriä kuuluttamoa ja kaiken yläpuolelle oli viritetty tuulessa heiluvat lamppurivistöt. Katsomon ulkopuolella huojui kaksi nakkikiskaa ja muutama epämääräisen hajuinen WC-putka. Mutta kuinka hienolta se kaikki näytti!

Jää oli nimensä mukaisesti tekojää. Jäädytyksen suoritti nimittäin legendaarinen »Järvenpään ketju» — kolme äijää, jotka mestarinsa Ilmari Järvenpään johdolla vetivät erätauoilla perässään vesiletkuja ja jonkinlaista, kolmisen metriä leveää jäädytysrättiä. Uskomattoman alkeellista, mutta maalaispojan silmissä se tasainen, kiiltävä jää hohti kirkkaiden lamppujen loisteessa kuin Babylonin korttelien punaiset valot... Oh! jos tuonne joskus voisi päästä...

Katsomoon mahtui n. 8.800 katsojaa. Ei ehkä erikoisen paljon, mutta mikä tunnelma tuosta kaikesta syntyi! Todella käsinkosketeltava, sillä katsojat olivat kiinni toisissaan, täysin sardiineina. En voi koskaan unohtaa sitä hajujen ja metelin ja vastakohtien maailmaa. Kylmän kirkkaana hohkaava jää, jota vastassa katsojista hehkuva uskomaton lämpö. Kipsoista leijuva herkullinen lihapiirakoiden ja makkaroiden tuoksu, vieressä hapan lemahdus kun joku kallisti taskumattiaan. Ja uskomaton, kaikkia aisteja värisyttävä, primitiivinen laumaulvonta kun kotijoukkue vihdoin luisteli jäälle: TO – VE – RIT!

Niin, Turussahan oli niihin aikoihin kaksi joukkuetta SM-sarjassa, Palloseura (TPS) ja Toverit (TuTo). Ja niin kuin aina kaikkina aikoina killien keskuudessa, väriä piti tunnustaa ja valinta tehdä. Minä valkkasin Turun Toverit.

Silkkaa sattumaa. En minä niistä jengeistä mitään tiennyt. Ja kuten tavallista, älyttömät sivuseikat ratkaisivat. Arvaan, että olin tietysti ensin juuri TuTo:n matsissa, mutta ennen kaikkea, niillä oli niin upeat pelipaidat! Ja varsinkin se eksoottinen, sinipunainen mainos: Umberto. Mikä soundi! Olin myyty. Ja kun lisäksi aloin samaan aikaan pelaamaan veskarina, niin Urpo Ylönen oli tietenkin ensimmäinen ja suurin idolini. On yhä.

Lapsi kokee asioita syvästi, pieniäkin. Luulen, että mieleenpainuvin muistoni niistä ensimmäisistä otteluista on — ei suinkaan jokin hieno maali tai upea suoritus kentällä vaan — lihapiirakka! Ja sen sisällä kuuluisaa jäähallin sinappia. Oi mikä syntinen maku! Taivaalliselta maistuivat myös makkarat ja nakit, silloin harvoin kun oli varaa.

Proosallisiin nakkimakkaroihin liittyy myös hauska episodi. Kaverini »Lellin» äiti näet sattui olemaan kipsoissa myyjänä; niinpä nakkisatsi oli aina silloin tavallista suurempi. Nepotismia! Korruptiota! Valitettavasti tuo loistava käytännön esimerkki valui hukkaan, sillä elän yhäkin uskossa, että jokaiselle kuuluu nakkeja tasan yhtä monta. 8-^

Myöhemmän ajan kaikensaaneille kersoille maittaa tuota kohtaa lukiessaan takuusti hillitön nauru, mutta ajat olivatkin toiset. Minun kodissani pyrittiin vielä, perinteen ja esimerkin mukaan, tekemään kaikki mahdollinen itse. »Kaupasta ostaminen» oli jotenkin tuomittavaa eikä rahaakaan ollut kotkotuksiin levitettäväksi. Mainitut herkut eivät todellakaan olleet meille mitään arkiruokaa.

[Ai mitä herkkua ratijosta: HIFK-Lukko, 1-3]

Lätkäpäivä Kupittaalla oli siis juhlapäivä, kaikin tavoin. Matsit olivat vielä silloin hyvin ainutkertaisia tapahtumia. Pelejä oli vähän (22 kpl eli 11 kotimatsia!), joten niillä jokaisella oli merkitystä ja nykyinen, tolkuton bisnesajattelu loisti poissaolollaan. Ei todellakaan yritetty tarjoilla »tuotetta asiakkaille» tai aitioita kenokauloille. Hyvin, hyvin pikku-Harkimo sellaisesta jo varmaan uneksi, mutta meill' Turuss' oli vaan Paavo Aitio.

Sen sijaan tarjolla oli ihan oikeasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tai vauhtia ehkä vähemmän, mutta senkin edestä elämyksiä eli Suuria Tähtiä, loistavia yksilösuorituksia ja hienoja maaleja. »Paketti» ei ollut kasassa vaan levällään, ja otteluihin ei »lähdetty puolustuksen kautta», vaan mentiin lappamaan maaleja! Ja kun Lalli, Mölli tai Vellu oli tulossa Kupittaalle, niin sen tunsi (melkein karvattomissa) palleissaan viikon etukäteen. Värinää!

Ja ne pelaajat! Mitä ovat nykybroilerit, nämä laamaset, hulkkoset ja lassilat Oikeiden Starojen rinnalla... jo nimet ovat toista maata. Kari »Mamo» Torkkel, jolla oli legendaarinen ranneveto. Hannu »Hantta» Luojola, joka otti kovaa ja harrasti tempauksia. Pentti Vihanto, jonka kukkakeppibodi heilui useimmiten oikeassa paikassa eli sinisellä jatkamassa »Pappa» Lindströmin loistoavaukset »Reka» Leppäselle (kröhöm), joka käväisi läpiajosta heittämässä kaapin. Ja tietenkin »Upi» Ylönen joka nollasi hyökkääjät, normaalikokoisilla varusteilla.

Ja olihan äijiä Tepsilläkin. (Vuosien myötä siirryin itse asiassa kannattamaan molempia seuroja). Nuori ja ei-ehkä-vielä-niin egovammainen »Tami» Tamminen, jonka ranne veti vertoja Torkkelille. Lasse Kiili, jonka feissi oli kuin pakanamaan kartta; puhuttiin »200 tikistä» jotka tulivat aikana jolloin veskareilla ei ollut kasvosuojuksia. Seuran ilmentymä »Numppa» Nummelin, joka piti tasonsa illasta toiseen, osasi kaiken tarpeellisen eikä koskaan luovuttanut. Kuntoihme ja harvinaisuus eli puolustava nero »Rinty» Tammelin , joka pimitti ja turhautti kaikki starat Vellua myöten. Lahdesta tullut voimalaituri »Benkku» Wilenius, joka loisti kulmissa ja teki myös ratkaisuja.

Ja tietysti vielä lopuksi ensimmäinen varsinainen lännen ihme: Robert »Bobby» Lamoureux, joka teki jäällä kaiken toisin. Selitti ja iski kasseja, selitti ja asui boxissa, selitti vastustajat raivoon, selitti seisoen keskellä kaaosta jossain kulmissa! Vähän siis kuin Mölli, mutta Bobby antoi takaisin myös luuvitosta ja löytyi useimmiten kasan päältä, vinolla virneellä.

Kaikkea tuota siis tuli nähtyä legendaarisella Kupittaalla. Ja vasta päästiin jonnekin vuoteen 1972, avojään aikaa edelleen. Tekojää katettiin, vuosien jahkailun jälkeen, vihdoin vuonna 1973. Pitänee tehdä pyhiinvaellus paikalle ja kenties muistelutkin jatkuvat.

Mutta nyt: kiitos Kupittaa. Muistot eivät hälvene.

PS. Ah, iloa. Hesassa, HIFK-Lukko, 2-4 [50:01]. Jess!

Lautasella, penskamuistoksi: Päivi Paunu — Uskon päivään kauniimpaan   [1971]
Punkassa: Matti Kassila — Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila   [2004]

<< otsikot  |  seuraava >>