Nettiplari – luetut päiväni

su 2.1.2005

Velttoa sunnuntaifilosofiaa

Yleistä energian puutetta ilmenee.

Räntäskeidaa tulee taivaan täydeltä. Mikään ei huvita, ei varsinkaan fyysinen tekeminen. Ou, miten kadehdinkaan siivousmyllytyyppejä. Aina rätti kädessä, handut tiskialtaassa, imuri pörräämässä. Paikat kiiltävinä, kaikki timmisti järjestyksessä, liikkumattomia harmaita elukoita ei missään. Pahantahtoisesti tahdon ajatella, että henkinen järjestys ei korreloi samassa suhteessa. 8-^

***

Maailmankuva. Ihmisen hahmotus maailmasta. Miksi se on ihmisillä niin erilainen?

Keskinkertainen iskelmätypy Kaija Koo kertoo naistenlehdykässä, kuinka hän on otettu siitä että tuhannet suomalaiset ovat koskettuneita hänen syvällisistä lauluistaan. Asia kiusaa minua lakkaamatta. En näet runsaista yrityksistä huolimatta ole kyennyt kyhäelmistään viisauksia löytämään.

Jossain puolestaan joku puuhkaeeva kokee kehosta irtautumisen kun korkeakulttuurisessa konsertissa kloro hajottaa klasin, toisaalla tatskahemmo vaipuu nirvanaan hevirockkukon kiekaistessa. Tyypit kiertävät kuitenkin toisensa kaukaa. Ja toisaalta, minä olen vihannut mainoksia kaksikymmentä vuotta enkä salaa sitä, mikä saa useimmiten kulmakarvat kohoilemaan. Mutta mistä erot syntyvät?

Olisiko niin, että elämä — abstraktisessa mielessä, maailmankuvana — pitää sisällään ziljoonia »lohkoja»? Ja että ihmispolon ollessa perin vajavainen, on mahdoton tunnistaa kaikkia näitä lohkoja. Alkeellista, mutta...

En osaa kehitellä mitään nerokkaampaa syytä sille, että tuhannet KK-funnyt ovat valaistuneita, mutta minä en loistokkuutta kykene havaitsemaan. Päinvastoin. Lyylin kirjalliset kömpelyydet ja lyyriset banaliteetit saavat minut kiusaantuneena kääntyilemään ja useinkin cofeet valuvat rinnuksille. Funnyjen ja kohteen välillä on siis oltava jokin lohko (kanava), jota minä en kerta kaikkiaan kykene näkemään.

Minulle taas vaikkapa mainittujen mainosten härskit piilomerkitykset ja -vaikutukset ovat sen verran selviä, että en voi katsoa ensimmäistäkään mainosta pahan kerran hattuuntumatta. Valtaosalle ihmisistä moinen ei kuitenkaan tunnu aiheuttavan pienintäkään päänvaivaa. Sloganeita lallatellaan viattoman sinisin silmin, mitään vaaraa huomaamatta. He eivät siis osaa tunnistaa minun näkemääni lohkoa.

Olkoon niin. Mutta ehkä kannattaisi yrittää tietoisuuttaan laajennella, kokeilla kepillä niitä naapurin lohkoja. No jaa, KK:n ja kaltaistensa kohdalla otan toki riskin ja jätän suosiolla yrittämättä. Todennäköisyys ponnistuksen hedelmää kantavaan vaikutukseen näyttää turhan vaatimattomalta... 8-^

***

Telly musailee piitlefiiliksissä. Tänään Pauli vierailee venukeissa ja eilen tuli George Harrisonin muistokonva vuodelta 2002. Olihan siinä hetkensä eli kuten tiedetään Georgen parhaat styget vetävät vertoja Lennon-McCartney -kamalle. Osa kehnommistakin kuulosti jopa aika hyvältä. Syy piili varmaan sovituksissa, useimmat Beatle-aikaiset ylöspanothan ovat aikast huitaistuja. Koruttomia, jos halutaan kilttejä olla.

Liioitteluakin esiintyi, tietysti. Pahimmillaan stagella kolme rumpalia, varsin naurettavaa. Ja voihan Mr Eric Clapton toki aidosti olla sitä mieltä että »Kaikki Georgen biisit ovat jo klassikoita», mutta rohkenisin ehkä hieman disagree, hehe. Mutta voi olla — niin kuin Jake usein muistaa mainita — että ilman Beatlesiä, itsenäisenä artistina George olisi saattanut yltää erinäisiin tekoihin. Epäilevät kuittaavat vastaavasti: George who?

Niin tai näin. Sanoisinko, että mukavaa poppista ilman Johnin kitkeryyttä ja Paulin fruktoosipommia. No sanoin. Mutta miksi ei komppiryhmässä skitalla jammannut Georgen poika Dhani esittänyt (laulanut) yhtään biisiä. Olisko kuulostanu faijaltaan eller nej?

Hauskin hra konsertissa oli kuitenkin muudan P. McCartney. Saatoin seurata »huonosti», mutta harvemmin näkee hymypojua yhtä vaivautuneen sitruunana. Ihmekös tuo. Poiskaan ei voinut olla, mutta äijä joutui nyt esittämään juuri sen kundin biisejä, jota itse oli vuosikaudet tylyttämässä ja väheksymässä kaikissa Beatlesin albumien ja sinkkujen kappalevalinnoissa. Imperiumin vastaisku. 8-)

***

No niin. Päätin kyllä tänään olla kirjoittamatta sanaakaan Aasian mullistuksesta, mutta yksi juttu on pakko kuitata. Ympäri maailmaa ruton lailla levinneet, alun perinkin säälittävät ja totaalisen ala-arvoiset »reality-tv» -proggikset valaistuvat viimeistään nyt tavalla, jonka uskoisi uppoavan (sic) junteimpaankin kaaliin. Vieläkö joku oikeasti kehtaa niitä vahdata?

Lautasella, biisi: Hiski Salomaa — Tiskarin polkka [1927]