Yksi mätämuna kodissa riittää

[Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat] Tätä olen jonku aikka jo plarannu. Ehtoopöydäl siis makka ja päättää päivät. Sunkka lopulisest…

Luvin tämän nafti 10 vuat takaperi. Heti siis ko sain kotti kannetuks, Martin kirjaston kuappausmyynnist. Kepiät mullat, paitti vasemmiston mulgeeroämmil, ketä ei hianoo kirjastoas pualustanu. Antteks ette saa, ikän.

Mää tykkä mätämunan tyylist. Humööri o simmost hyvin kuivatettuu, pikkase prittiläist, rivitte välis huinivaa. »Pistelee!», sanois varmast eräs äijä. Mutt kyl hän ossa ittelleski naura, sillai mukavaatimattomast. — Eka kolmannes varsin on hersyvä. Ruåttinkieli on nätist hampais ja moni muuki assia ja tyyppi naurutta (taik vtutta). Onneks Heikinheimo ei tiänny yhren kansakoulupressan Nooppelist siihe aikka viäl mittä…

Ainostas yks assia harmitta. Alust saakka. Heikinheimon kiäli on juur simmost luistavaa ja tyylikäst, ko ittekki tahrois naputta, mutko ei ossa. Totisest ei olis tarttenu ammatinvalintunnil istuksi.

Jätä kommentti