The killing fields

Siitä tuli eilen kuluneeksi kaksi kuukautta. Puolielukka islamterroristi murhasi kaksi viatonta naista Turun keskustassa. En unohda. En koskaan unohda.

Tosin, sanottavaakaan ei juuri ole. Mistäpä löytyisi tarpeeksi isoja sanoja. Mitä voisi valuttaa silloin, kun kokonaisen valtion johto yhtäkkiä ryhtyy hourailemaan mielenvikaisen lailla, eliitin haltuun junaillut tiedotusvälineet säestävät kuin yhdestä nuotista, ja mitätön mutta äänekäs suvakkilauma vinkuu järkensä menettäneenä. Isänmaa on varoittamatta muutettu orwell-valtioksi. Keneltäkään ei kysytty. Ennusmerkkejä ei ollut. Ei tarpeeksi.

Josko raapaisu mediasta. Nimenomaan paikallisesta. Se mitä on nähty on varmaankin nihilismin huippu. Turun Sanomat, Turkulainen ja Aamuset, kaikilla sama laulu. Verisistä vainajista viis, sen sijaan barbaari tappaja on(kin) yhtäkkiä sympaattinen, kohtelias ja harhaanjohdettu nuori; ihan jopa kuin »yksi meistä» (kuten harhainen kirkon mies möläisi). Joku voisi ehkä kysyä, kuinka hyvin nukkuvat päätoimittajat yönsä? Ikävä kyllä vastaus on selvä. Eikä tilanne mihinkään edes muutu, ei ennen kuin uhreiksi valikoituvat eliitin lapset tai sukulaiset.

The Killing Fields on vaikuttava sotaelokuva vuodelta 1984. Myös kotikaupunkini muuttui tantereeksi, sen kenttiä ovat nyt kauppatori ja Brahenkatu. Vallitsee poikkeustila, de facto. Mikä paikka punataan seuraavaksi?

2 kommenttia artikkeliin ”The killing fields

Jätä kommentti