Pojat, nysse o alkanu.

Nettiplari on vaihtunut tämmöiseen uuteen blogiin. Kuten näkyy on moni asia vielä vaiheessa ja virittelyt peräti kesken. Blogia pyörittävä WordPress -ohjelmisto on sen verran laaja, että ziljoonien asetusten ja mahdollisuuksien kaivelu ottaa aikansa.

Päätin kuitenkin jo nyte siirtyä naputtelemaan tänne, uhallakin. Syynä on tietenkin silkka laiskuus. Tämmöinen hieno ohjelmisto siirtää painopisteen oleelliseen eli kirjoittamiseen. Lähes kaikki toiminnot ovatten automaagisia, joten enää ei tarvitse hukata energiaa linkkien tsekkailuun tai arkistointiin jms. ylimääräiseen puuhailuun. WordPress hoitaa homman.

Ulkoasu- yms virittelyt saan päätökseen viikonloppuun mennessä. Ennen sitäkin tänne voi vapaasti kommentoida ja lasketella luikuria ja tehdä kokeiluja. Putsaan kyllä lopuksi kaikki roippeet ja asetteleiksen blogin neitseelliseen formuun.

Yksi perusohje lienee paikallaan: takaisin etusivulle eli ‘perustilaan’ pääsee kaikilta alasivuilta napsauttamalla yläosan Katukismus-logoa.

Seuraavina viikkoina rakentelen myös (vielä kokonaan puuttuvia) ns. vakiosivuja. Ne ovat pysyviä ja sisältävät esittelyjä, ohjeita yms tarpeellista.

Juu, ihmetelkääs tätä.

Viiden tunnin kuluttua starttaa m/s Isabella.

Tarkoitus on mennä jälkikasvua tapailemaan. Reissua on kyllä jo tehty vähän tuskassa; peruutuksia on tullut lähinnä omien elämäntilannejuttujen takia, mutta viime viikon peruutti Jesse itse. Hyvällä syyllä, ei silti.

Emootioita edessä. Taukoa tapaamiseen tuli turhan pitkästi, mutta turha haikailla. Kunhan vain saisi sen päivän kulumaan Stokiksessa ensin. Paskamaista luuhailua riittää kun mitään järkevää tekemistä ei löydy. Berhhana kun olis läppäri. Sen kanssa voisi istuksia jossain kirjastossa ja naputella lisämatskua sivuston Rock Star’s Digest -osastolle. Aika jopa loppuisi kesken. Tarttenee jatkossa hommata jokin rupu käytetty.

Lättyjä toki hommataan ja siihen sentään uppoaa pari kolme tuntia. Saas kattoo onko se viimekertainen »aarreliike» vielä entisellä paikallaan. Sanoivat viimeksi kohtakin muuttavansa, mutta netissä osoite on ennallaan. Paljonkos se todistaa?

Jahas. Aika alkaa kasata rojuja. Bon voyage, JL.

Näitä juttuja kyhätessä ja reissun varustusta kasatessa muudan Jarkko Nieminen tekaisi tempun Ranskan avoimissa. Maestro André Agassi katsomoon!

Magia juttu, mutta ei nyte ihan niin ihmeellinen sittenkään. Agassi nimittäin loukkaantui kolmen erän jälkeen 2-1 tilanteessa jollakin tavalla, eikä kyennyt enää normaaliin suoritukseen. Neljäs ja viides erä Jakelle murskalukemin.

Nautiskellaan silti. Dinot eivät kaadu ihan joka päivä ja Mr Niemisellä on riittänyt vastoinkäymisiä viime aikoina. Pelistä on puuttunut varmuus hohdokkuudesta puhumattakaan. Mihin gubbe vielä ehtii jos terveenä pysyy ja taustat saadaan taas kondikseen.

Yep. Hjuva Suami.

Jarkko Nieminen – Andre Agassi (USA) [ 7-5, 4-6, 6-7 (6-8), 6-1, 6-0 ]

Kyl kantsi heittää ruåttinkeikka. »Aarrepulju» näet oli kuin olikin entisellä paikallaan ja lättyjä riitti — kymmenin tuhansin. Eikun plaraamaan.

Lue koko artikkeli »

YLE:n ratijo tuuttaa parhaillaan sunnuntain ratoksi ansiokkaasti Fudiskierrosta. Tai ei ihan. Kuka hitto valkkaa ne selostajat?

Niin kuin hyvin tiedetään olen selostajarajoitteinen. Selostajalla pitää olla edellytykset kondiksessa. Sujuva sanoitus, lajituntemusta ja selostukseen sopiva ääni. Sama pätee tietenkin kommentaattoreihin — nämä untojutilat eivät kuulu studioon vaan Alabamaan maallikkosaarnaajiksi.

Ehkä Ahvenanmaalla on rajoitetusti ihmisiä. Ainakin ainoa mikin varteen löydetty vääntää sieltä käsin(?) niin karmeaa sotkua, että käyrä kohoaa pahan kerran. Eikö nyt edes yhtä suomenkielen osaavaa löydy?

Happamasti hyllyvän kakun kuorruttaa ko. gubben soperteleva ääni. Se näet tuo pahan kerran mieleen sen Estonian päällystön edustajan, joka hädissään hoki komentosillalla blackoutia ja maydayta. Huh!

Santana! Ehtoo pilalla.

Huh huh. Käykin duunista tämä uuden blogin rakentelu. Ehkä siis on paikallaan snadi tilannekatsaus.

Heti kättelyssä katosi tylysti aikaa. Halusin näet (kirjapainoalan hemmona) layoutin jossa on kolme palstaa, tarkoituksena jäljitellä wanhan ajan sanomalehteä ja lätkäistä sille sitten semmoinen 100 vuotta vanha ulkoasu. No ei ihan.

Tolkuttoman etsiskelyn jälkeen löysin yhden ja sekin vain sinne päin. No, onhan näitä modattu joten päätin veivata sen oivaan formuun. No ei ihan. Huoh.

En ollut oivaltanut, että kaikki ne ziljoonat netissä roikkuvat mallit eli “teemat” olivat kaikki enkuksi ja minulla jo pyöri tietenkin WP:n finniversio. Probleemi tuli kun ne eivät sitten olleetkaan noin vain yhteensopivia. Käytin puoli päivää muokatessani enkkuilmaisuja suomeksi, suoraan koodiin. Hallelujah. Kaikki näyttikin olevan ok, mutta yrittäessäni käyttää blogia lakkasivat KAIKKI sivun sisäiset linkit toimimasta (ongelma ratkesi kyllä myöhemmin). Kypsää.

Sähköttelin jo ISP:llekin, että ovatkos tietokantanne kondiksessa. Kun olivat, alkoi lamppu syttyä. Oli tullut valittua tyystin väärä lähestymistapa. Kaikki uusiks ja yxi wähä päivä hukkahan.

Seuraavaksi oli jo pakko RTFM eli käyttää pari tuntia netin valtavien WP-ohjeiden kahlaamiseen. Lamppu hehkeni. Se suomiversio kohdistuikin siihen WP:n default -teemaan! Olisi siis pakko käyttää sitä pohjana. Miksen heti sitä sanonut…

Paljonkos nyt intoilisin. Wanha on jo kaiken nähnyt ja kokenut.

Kersat varmaankin uhmaavat koleutta ja laattailevat keskustan puistoissa entiseen malliin. Ikätoverini puolestaan mallintavat samaa Haarikan huusseissa. Viisainta siis vain tiirailla touhua bunkkeristaan ja rasittaa tippaleipäänsä ruutua vahtaamalla.

Ja pyöräytänpä tuosta lautaselle Veran, jonka legendaarinen Brel-veto loistavana Liisa Ryömän käännöksenä tiivistänee oleellisen. Ala vetää vaan. Siihen bonuksena Hector ja edelleen klassista Brel-Ryömää: »Heidän känninsä on / kuoleman kaltainen.»

Ei lisättävää.

Hohhoijakkaa. Puolet päivästä pääsi katoamaan WordPressin saloja kaivellessa. Onneksi piti sentään pariin otteeseen ulostua, kuten nyt kirjastoautolle.

Nyte alkaa kyllä olla pikku positiivisen paniikin paikka. Olen nääs rahdannut autosta kahdella viime kerralla kaksi täyttä repullista (tilaamiani) opuksia ja niistä 4-5 on todellasisa tiiliskiviä. Tilanne on kummallinen. Yleensä kirjat kiertävät hitaasti ja yhden keikan satsi on tyypillisesti 3-4 kpl. Missä helkkarin välissä ehdin ne kaikki kahlata…

Mutta on se palvelu hieno juttu. Duunailen Wordilla viikottain cuulin läpyskän toiveistani ja paiskaan sen maanantaisin auton leidille. Muutaman viikon kuluttua opus on siellä noudettavissa, 400 metriä oveltani. Vautsi. En ole keskustan pääkirjastoon joutunut sotkemaan enää vuosiin. Koko prosessi on muuttunut viidessä vuodessa täydellisesti ja nykyisin koko juttu onkin oikeastaan pelkkää unelmia ja toimistohommia. Netistä matsku, printtauksen kera autolle ja kohtakin kirjat lojuvat punkassa. Liki täydellistä, joten kadehtikaatten toki, hehe.

Sallittakoon silti muutama riitasointu. Sisäinen pikkupoikani huokailee toisinaan muistellessaan niitä 1970-luvun paria pikkiriikkistä maalaiskirjastoa, joissa huinittiin skolen jälkeen Tintti-aarteita haikaillen. Arvonsa tunteva kirjaston frouva tiesi kaikki kirjat ja kirjasi huolellisella käsialalla lainauksen korttiin joka lykättiin sinne takakannen taskuun. Kiirusta ei tunnettu ja frouvankin ulkoisti vasta eläkeikä — jos sekään. Those were the days…

Ja tietenkin: jokaikinen vuosi on tämäkin mainio palvelu katkolla kun Turun oikeistonilkit yrittävät vyöryttää sen nollille. Määrärahoja karsitaan jatkuvasti ja jo vuosia on Sekoomus yrittänyt tumpata koko kirjastoauton. Viimeksi vain valtaisa adressi pelasti palvelun. Surullinen kuva hullusta ajastamme.

Mutta mitäpä näistä, nautiskellaan kun vielä voi. Vaikkapa sellaisista punkassa odottavista aarteista kuin Marjo Kaartisen Neekerikammo, Katerina Janouchin Läheinen, M. A. Nummisen Tango on intohimoni ja Santo Cilauron huikea Molvanîa — joka minun sivumennen sanoen tartti lainata jo toistamiseen.

Kirja elää, ja niin kauan inehmokin kun vain saa sen avattua.

Prkl, kylläpä tuli pitkästä aikaa hienoa TV-duunia. Puhutteleva, koskettava, täynnä piilevää tuskaa ja hienoja näyttelijäsuorituksia. Kuvaavaa tietenkin on, että moinen klassikko tehtiin jo 30 vuotta sitten.

Kommariajoilla on paha kaiku ja tyypeillä raskas syntinsäkki, mutta juuri nähty todisti, että kyllä silloin jälkeäkin syntyi. Enää ei. Joku akulouhimies kyhäämässä avutonta työläisdraamaa… pääosassa zast another lauramalmivaara. Hehe.

Osaavia näyttelijöitä oli todella ilo katsella. Pentikäinen oli ehkä vähän eksyksissä ja veti yli, mutta naiset korjasivat potin. Aino Lehtimäki oli juuri sellainen famu kuin omissa, kirjasta syntyneissä mielikuvissani. Maanläheinen teräsmamma, joka nurkumatta hoiti nurkkansa ja duuninsa ja siinä sivussa pisti tyypit järjestykseen. Lenin-setä hurrasi seinällä.

Liisamaija Laaksonen puolestaan paalutti noina aikoina heikon ja epäonnisen hutsuroolin sellaiseen kuosiin, ettei sitä juuri kukaan ole ylittänyt. En nyt viitsi tarkistaa putoiliko siitä aikanaan Jussi-patsaita, mutta sen verran vakuuttava veto oli, että pariin otteeseen olin nousta sohvalta itsekin. Myös Henake Schubakin puolihurri pappa oli mainio.

Jahas, yxi wähä päivä taas katoomassa. Kuinka yllättävää, että se jälleen hupeni lähinnä Daisyni ruutua vahdatessa. Kaksi loppuelämän projektia, sivusto ja blogi. Mitäpä muuta ehtisi, ehh. Get a life?

Vastailin meileihin parisen tuntia. Aika intresantti ilmiö tämä sähköpostien pituus. Jotkut kirjoittavat turkasen laajoja esseitä ja monesti huolitellulla kielellä (hyvä!). Yhä useammat tyytyvät kuitenkin vetäisemään muutaman rivin kommentteja eikä ylöspanollakaan niin väliä. Nah. Ja ihan kirotun ikävä rutto on varsinkin tämä — koko ajan leviävä — virkkeiden aloittaminen PIENELLÄ alkukirjaimella. Auts. Kielilover saa näpylöit. :-p

Rivien välejäkin on toisinaan ihan hauska tulkitsioida. Eräs, kaveripiiriin etäisesti luettava heebo, naputtelee molempia yllä mainittuja versioita. Useinkin tuloksena on vain jokunen tyly rivi, ilman mitään tervehdyksiä, kevennyksiä tai havaittavaa huumoria. Toisinaan taas ruudulle putkahtaa ihan oikea kirjoitus; punnitun tuntuista tekstiä ja näkemyksiäkin. Jälkimmäisten tulosten pohjana arvaan olevan n. 1,5 promillea.

Samantapainen hemmo riehuu eräällä postituslistalla. Tyyppi saattaa pysyä mykkänä useita viikkoja, kunnes yhtäkkiä ryntää estradille ja alkaa syytää “vastauksia” viattomille listalaisille. Pyrkimyksensä on varmaankin saattaa koko maailman tiedoksi huoliteltua, semi-sivistynyttä henkilöihin(kin) käyvää vidduilua, ja osoittaa täten huomattavaa henkistä ylivoimaa. Yritys kaatuu useimmiten peruskoulutasoiseen lauseenmuodostukseen ja sekaviin ilmaisuihin jotka vilisevät kirjoitusvirheitä.

Häirikön viesteissä lähetysaika on tyypillisesti 03.22.

Parin päivän huuhailun ja gallupittelun jälkeen sain vihdoin aikaiseksi. Blogin uusi nimi ja tagline on nyte päätetty ja Uittamon kraniittiin hakattu.

Ottakaa tai älkää jättäkö; mahdollisesta keklusateesta ja puntareista huolimatta tämmöinen se nyt on ja pysyy. Olen häpi — toivottavasti tekin, armahiset lukijani.

Ulkoasu nyt on vetäisty vasurilla, mutta kyllä se siitä vielä kohenee. »Jukeboksin» muotoilu vain kysyy taitoa ja närviä, eikä riitäkään. Oikein hieno kuori syntyy vasta sitten kun saan aikaiseksi opiskella jonkin passelin 3D-softan. Siinä vainautuukin kaksi siivekästä samalla iskulla; blogi virtaviivaistuu ja softaosaamisessa seuraa aluevaltaus. Blog, sweat and tears, mutta maksanee vaivan.

Kommentoikaatten toki. Etenkin ulkoasun suhteen ovat kaikki vinkit arvossaan. Jossain netin syövereissä mm. löytyy taatusti siistejä jukeboksin aihioita, en vain ehtinyt kaivella. Mut myähemmi, sanos mannine varist.

Konsepti on simppeli.

Karsinnoista selviytyy yksi kotimaiden viisas tietäjä mukaan lähetykseen, haastaakseen edellisen kisan voittajan. Kysellään tiiviiseen tahtiin pop- ja rock-aiheisia kyssäreitä. Voittaja jatkaa.

Olen seuraillut proggista sillai puolella korvalla. Alkuvaiheissa huomasin pärjääväni itsekin aika hyvin, noin periaatteessa. Suora lähetyshän olisi tietty eri juttu kuin sohvalta huutelu. Mutta taso on noussut. Tänään en tiennyt vastauksista enää kuin puolet. Taidankin oikeasti osallistua hieman tuonnempana, ehh.

Tuon tapainen viritys voisi olla nasta myös tällä omalla sivustollani. Poppiskyselyjä ajan kuluksi. Juu, tiedän — niitä on jo ziljoona. Mutta miksi piittaisin, siitähän tulisi kuitenkin jollakin tapaa omanlaisensa. Toteutus vaatisi varmaankin oman tietokantansa ja sikäli toimisi hyvänä treeniprojektina myös. Kaikenlaisia idiksiäkin alkaa kumpuilla…

Kunhan ne ISP:n heebot nyt vastaisivat siihen kirotun meiliini: että saako sen yhden tietokannan veloituksetta? Että SAAKO!?

Tänään lähtöö, lätkän MM-skabat. Vaan kas. Ei löydy inspistä tähänkään. Mieskö vikainen?

No jaa. Nykykiekko ei hurrata. Joukkue on väritön. Starat uupuvat. Tarjontaa on liikaa. Kisoja liian usein. Joka tuutista tulvii. A-PUU-VA.

Selostajavammastani jo vuodattelin eilen. Mertaranta tuskin pettää, mutta huikein loistokin lienee mennyttä, vähän niin kuin JiiPee Jalolla. Joka tapauksessa osa otteluista jää varmuudella mulkoilemati, Yle on näet rahdannut koppiin erään hemmon nimeltä Jussi Saarinen. Hah!

Kun Veli-Erkistä ja merkonomi-Laukkasesta on juuri päästy, niin sitten kaivetaan tämä heppu. Jokainen joka seurasi(?) vaikkapa viime nuorten kisoja, tietää että kaiken toivon voi heittää. Ja vielä päälle beserwisserit Tamminen ja Sihvonen. Camp!

Mitään kutkaa ei siis synny. Valkkaan pieteetillä, enkä panosta. Mutta tietty varauma on jätettävä. Kenties en millään kykenny välttämään hurmiota, kun Antti-Jussi Niemi esittää kaikki kikkansa.

Anyways. Nastaa vappua kuhullekin torpalle.

Herkkua on ollut tarjolla koko viikon, jokaisena päivänä. Aluksi olin innoissani, mutta puhti on hiipunut. Hommasta on kadonnut maku ja hohto.

Perusdilemma taitaa olla selviö: olen selostajarajoitteinen. On laji mikä tahansa, en siedä huonoa kerrontaa. Selostajan on hallittava hommansa. Pitää tuntea se laji; on tiedettävä mitä ja miksi kehissä tapahtuu ja tietenkin kielenkäytön on oltava hanskassa. Olen usein sanonut, että selostus on huippu-urheilua ja huonosti harjoitelleet amatöörit pystyvät pilaamaan minkä tahansa kisan. Niin on nyt ainakin osin käynyt. Grr.

Jo parin vuoden ajan olen hehkutellut Aki Kauppisen suorituksia. Hemmo hoisi homman pitkään mainiosti, ilman mainittavia kupruja. Juttu luisti ja ihan kohtuuhyvällä suomella, sopivasti äänessä, oleelliseen keskittyen. Jotain on kuitenkin tapahtunut. Possessiivisuffiksi on liki kadonnut, punastuttavia ilmaisuja solkenaan (’vielä muutama pallo pitää pystyä tehdä’), ja monesti jopa verkaherrojen nimet ovat vaihtuneet(!).

Äijä ei ole kuosissa. Minä en ole katsomossa.

Moni suosikkini sen sijaan on. Stephen Hendry otti lukua, samoin Jimmy White. Laulukuoroon lähtivät myös Steve Davis ja John Higgins. Aluksi näytti kyllä hyvältä kun kuonoon saivat sekä Paul Hunter että etenkin Mark »Haddock» Williams. Jatkokin maistui kun Peter Ebdon pieksi Mr. Arrogant O’Sullivanin. Nyt on kuitenkin jäljellä enää neljä perin väritöntä heppua: Ebdon, McCullough, Murphy ja Stevens. Valmis.

Korkeasti kunnioittamamme (ehh) Soundi-lehdykkä täytti 30 vuotta. Juhlan kunniaksi lehden toimittajat ja avustajat äänestivät keskuudessaan kaikkien aikojen 50 parasta suomirockin albumia. Haa, mielenkiintoista.

Tämä olisi oman, piiitkän juttunsa arvoista, mutta heitetään nyt tärkeimmät. Lista on osin yllättävä, mutta pääosin ei. Koko lailla tuttua ja turvallista. Ja intresanttia kyllä, aika lailla sama kuin oma listani. Hmmm…

Voittaja on kyllä hauskahko ylläri: Tuomari Nurmion debyytti Kohdusta hautaan [1979]. Mainio levy, ollut aina minunkin listallani TOP 20 -kamaa, mutta että Soundinkin hemmot… Mitä hyvää olen tehnyt? Ja ettäkö se olisi kaikkien aikojen albumi?

Muutama valinta — ja joidenkin puuttuminen — löi kohtuullisella ällikällä. Sijalta 6 löytyy sellainen upeuslätty kuin Liekki -orkesterin Korppi [2003]. Kaksi vuotta vanha levy! Ja joudun kättelyssä tunnustamaan tietämättömyyteni ja kapea-alaisuuteni: ainoa Liekki jonka tiedän kantaa etunimeä Rakel tjsp.

Pannaas lisää kummajaisia. Synkkäily-yhtye Mana Mana ja albuminsa Totuus palaa [1989], sija 16. Ja lisää tuiki outoa kamaa: Musta Paraati (26.), Keba (29.), Dingo (30.), Karkkiautomaatti (34.), Tarot (36.) jne.

Olen varmaankin lojunut umpiossa. YleX-hutun ulkopuolella.

Tässäpä naputtelen klo 21.03, vaikka luulisi minun olevan Amorellassa aloittelemassa paluumatkaa Stokiksesta. No ei. Jälkikasvulle ei sitten sopinutkaan ajankohta. Ens viikolla uusiksi, kai. Hah.

Kundi oli myös hukannut halkonsa ja faijan mukaviin edesauttopuuhiin lukeutunee hommata uusi. Sisso. Mutta kaikella on hintansa, hehe. Edellinen oli kohtuuseksikäs nokialainen, mutta uudeksi en kyllä hommaa kuin jonkin perus-perusmallin. Ehkä sitten nousee arvostus hankintoja kohtaan.

Ei ne taivaasta tipu, vieläkään.