Levon Helm — R.i.P.
Rivit harvenevat. Ja parhaasta päästä, tietenkin.
Tyähommis tuli paussi. Pöyräl uus levari. Sinkulat soima!
Sinkku soitta sinkkus, siit o kyse. Siis et vetä kaik läpitte, ainaski kursorisest, ja sit arvotta ne asteikol 1–5 ja lykkä infot nettisse. Helkutinmoine jopi. Kiakoi makka hyllys yli tuhat. Eilä kaappasi hyllyst 10 senti nipu, nätti 50 platta, ja pual ehtoot meni heti karoksi. On kyl hianooki, ei silti. Mukavi aikamatkoi.
Sinkui o tommone läjä kert pääosa jäi velivainaalt. Hänhä oli diskodeejii ja siin puuhas tartti hommat oma arssenaali. Valtsu osa pyärylöist o vv. 1977–1980, silloha se peilipoltsimailma oli voimisas. Veljen poijesmenost, baitöwei, tule tiistain tasa kolme vuat. Et niinko passeli paikka taas luukutta.
Rojekti etene juur niinko sillo alus arvailinki. Suunniles 70 rosentti o diskotuupaa, 20 rossaa okey ja lopuist kymmmenest löyty ylläreit. Lisäks joku 5 rossa o mun miälikeit, niit mitä tuli aikoinas veivattu urakal. Aikast siisdii ko niit tule ny vasta, aaftör 30 jiörs…
Katotas nivaska pikkase.
Eka ylläri koitti liki heti. Joutusin, tota, anttama Ken Washingtonin räppistykel Saturday Night Fish Fry liki täyret! Noo, toi onki niit pioneerijutui (1980), ei mittä myähemppä kuana. Oikke hauska ja ilkkiäki veto. Ja sit seuras Madness, kene »My Girl» svenka ain vaa hianost. Loistolöytö o Eddie Floydin sialukas kiskasu vuarelt 1968 »I’ve Never Found a Girl» — täyret pinnat. Mist helkutist veli o sen mahtanu kaiva? Kraftwerkin The Robots kolisee seeki, samaten ko viatoine hölkkääjä Lene Lovich ja häne »Lucky Number». Femma putos Marilynillekki vaik on tiätyst uusinttajulkasu. Ja lisää ska-jolkuttelu, Specialsin loistokas »Gangsters». Stingii siädän yht vähä ko Bono, mut Policen »Walking on the Moon» o nätti pomputtelu. Ian Duryn Rytmikeppi uppoo viäläki, vaik hohto o karonnu Paten jälkke. Ja lopuks viäl se Mistralin iki-iihana poppis mitä kaikkist enite orotinki. :b
Näist listailuist o muute seurannu hauskane harmi. Liki joka viikko valu meilis uteluit, et voisiks millä myyrä sen taik sen levy, ja oikke erikses kysytä niit kauheimppi tiskituupajolkutuksi. Syyki käve äkki selväks. Mää oli erhettyny lykkämä niil vaa yhre pojo. »While it seems you don’t like [the record], I’d kindly ask if…» Tarttiki äkki ruvet dikkama.
Session päätteeks pääsin viäl tosiyllättymä. Hyllyi kohnates löyty nätti paketti: Elviksen EP-kokoelma. Olin aikoinas muuttohässäkäs unhottanu sen älppyhyllysse, uffs. Ison kirjan paksune kanssio, 11 levy. Ja vaikkei ne ny alkuperässi julkasui tiätyst olekka (kenel niit muka o), ni ei baaskempi homma. Pelkästäs jo kannetki riittäis. Ei puhettaka mistä photarikitcist taik comic sansseist, helvati hianon näkössi taiteilui silt ajlt ko viäl osatti. 50-luvul. Jee.
389 sinkulaa tähä mennes veivattu. Onneks orotta viäl kaks kertta sama verra.
Taas on yksi vähemmän.
Eipä silti, että ihan suuresti heiluttaisi. Minulle Black Sabbath loppui vuoteen 1972. Legendaarinen, joskin usein aliarvostettu Vol. 4 oli nuoruuteni tärkeä lätty ja Ozzy ainoa oikea Sabbath-vokalisti. Diolla oli varmaan ansionsa, mutta pakko sanoa, etten muista edes kuulleeni kuin pari hran biisiä. Rainbow-orkesterikin meni jotenkin ohi aikoinaan.
Dio oli kuitenkin aito hevirokkari ja kova laulaja. Voi vielä ikäväkin tulla, näitä nykyisiä »vokalisteja» kuullessa. Dänx vaan, Ronnie. Hankinnen vielä tuotantoasi kunhan kohdalle kohdalle sattuvi.
Yksi pioneeri jälleen vähemmän.
En voi sanoa, että Pekka Loukiala sinänsä herättäisi paljonkaan muistoja. Oltiin eri ikäluokkaa. Mutta esmes »Kaunis flamingo» kajahtaa silloin tällöin jopa nykyisestä tuuba-eetteristä, ja hyvinkin on tyylikäs veto. Vuoden 1978 »Aina muistan Elvis Presleyn» on muistossa sekin, enemmän kuitenkin puoli-rip-offina. Mutta kyllä äijällä ansionsa oli 1950-luvun rock-kuvioissa, mm. rock-kuninkuus 1961.
Ei näitä rock-veteraaneja liikaa ole jäljellä. Jämsen, Liemola, Raittisetkin. Muista turkulaisista Velmala on tietääkseni vainaa ja tietenkin Tommie Mansfield. Että, hat’s off. Kyllä niitä santateitä kannatti tämän verran kiertää, elää rock-unelmaa ja hytistä kälyisissä kopeissa.
Nimi jää, biisit elävät. Kiitämme tästä.
• Föribeat
• Pekka Loukiala: Diskografia
• Wikipedia: Pekka Loukiala
Tänään se sitten on varmistunut. Matti Inkinen löydettiin menehtyneenä.
En taida nyt vuodatella. Inkinen ja SIG, vaikka läheltä eli Raisiosta olivatkin eivät varsinaisesti kuuluneet vaikuttajiini. Levyjä kyllä hyllyssä on, mutta ne kuuluvat erääseen ikävaiheeseen aika kauan sitten. Persoonallinen äijä, sen voi sanoa.
Ihminen poistuu, laulut jäävät.
SIGin Matti Inkinen löytyi kuolleena
Laulaja ja muusikko Matti Inkinen on löydetty kuolleena. Raisiolaisen SIG-yhtyeen johtohahmona tunnettu Inkinen löydettiin maanantaina puoliltapäivin Raisionlahdelta. Hän katosi kotoaan vapun alla. – –
Tänäpä se sit lopultas tapahtus. Anna Politkovskaja murhatti Moskovas.
Politkovskaja ol toimittaja, ihmisoikeusaktivisti ja toiseltappa-
Kiitos, Anna. Sää näytit millai kuljeta pää pystys, loppuun saakka. Et kumartanu koiritte eres ja maksoit täyre hinna. Sun muistos ja kirjas jää elämä, ja mää sytytä kynttilän. Ol rauhas, siäl jossaki.
Toimittaja Anna Politkovskaja surmattu
Tshetshenian sodan ja kotimaansa Venäjän nykyjohdon arvostelijana tunnettu toimittaja Anna Politkovskaja on surmattu.
Moskovan poliisin mukaan Politkovskaja löydettiin kuolleena moskovalaisen kerrostalon hissistä ja hänet oli surmattu ampumalla asunnossaan.
Politkovskaja mm. paljasti venäläisjoukkojen syyllistyneen ihmisoikeusloukkauksiin Tshetsheniassa. Hän oli Tshetsheniassa hyvin arvostettu. Sen sijaan kotimaassaan poliisi ja turvallisuuspalvelu tarkkailivat häntä.
[Lähde: Yle teksti-tv, 7.10.2006]
Allekirjoita vetoomus pääministeri Matti Vanhaselle (EU:n edustajana), Venäjän ihmisoikeustilanteesta, Amnestyn Suomen osaston sivustolla.
· Wikipedia: Anna Politkovskaja
· JukeBlokis aikasemmi: Oi mun Suami
En mortinta muzikistoj bando. Interpremo.
Viime torstain sai taivahaine All Star -orkka taas yhre jäsene lissä. 1960-luvun rankka souläijä Wilson Pickett henkäs viimese kerra. Pumppu sanos stop.
Ei silti, et mää olisi ollu ikän mikkä kova fanittaja. Soulmusas on kyl muna ja mää soittelen sitä ain toissinas, mut ei se ol koskan kolissu ihan kypäl. Sitä ei nuaruures juur soitetttu missäkä, eikä levyikä ollu liikoi tyrkyl. The Temptations tais ol eka simmone orkka mist mää oikkiast rupesi tykkämä, ko joku porukois hommas sen hianon alpumin 1990. Mut Picketist ei kukka puhunu mittä.
Guppe ei silti ollu mikkä turhha kähisijä. In The Midnight Hour, Land of 1000 Dances ja Mustang Sally, pelkästäs ne jo o tarppeks yhrel äijäl. Melkone läjä alpumeitaki, ja tiätyst performanssi tul hän hinkanneks neljäl vuaskymmenel. Pankka peräs.
Juu, soulhemmot alkka ol vähis. Jokune gikantti o viäl pystys ja jokku heist näyttäväkki ih 3-kymppisilt; ameriikkalaisjenkit ova ain osanne käyttä puukoi, hehe. James Brown, Aretha Franklin, Diana Ross, ja mitä heit ny onka. Ja tiätyst jokussi vähä piänemppi, niinko vaik Mavis Staples ja Candi Staton.
Ny tarttis soitta Wilsonin kunniaks Picketti, mukko mul o ainostas yks 1980-luvu lätty, mikä ei ol olleska häävi. Tehränki eriltappa. Pannanki lautasel Candi: Music Speaks Louder than Words.
Siihe ei ol mittä lisämist.
Kohtuukokoinen taiteilija on poistunut taivahaiseen kööriin. Mitäs tuosta sanoisin. Et hän ol kovaste turkkulaine?
Madame Lundilla oli varmaan merkittävätkin ansionsa tietyillä musiikillisilla foorumeilla, mutta stetsonini ei juuri kohoa. Ooppera- ja operettiantennini mykistyivät näet jo syntymässä enkä siedä minkään asteen kimitystä. Mutta Sinun omasi (1965) on kyllä unohtumaton veto.
Traagisesti nuorena menehtyneen Rami Sarmaston sävellys on hieno ja persoonallinen ja onneksi vielä tuohon aikaan Lundin ääni ei ollut turhan koulutettu. Sanoituskin — Lundin oma — välttää kaikki chrissejohanssonismit ladaten viehkoa tunnelmaa ja kakun päälle löytyy vielä upea sovituskin jonka kruunaa maalaileva 60-lukulainen urkusoundi. Tuloksena on ajaton pop-helmi, joka oudosti viiltää tänäkin päivänä ja loistaa nykyisen radiohutun keskellä kuin mämmi Berluskonin lautasella. Aito suomalainen klassikko.
Niin, tarvitseeko yhden ihmisen enempää tehdä? Edes turkkulaisse. Pannaanpas soimaan. R.I.P
|
Anna Lindh 1957-2003
Perin kolkkona aukenevi aamu, kaikin puolin. Ruotsin eilen puukotettu ulkoministeri Anna Lindh on aamuyöllä menehtynyt vammoihinsa. Koko Ruotsi on shokissa ja vetää se täälläkin peruslukemille. Kuin myös pohtimaan peruskysymyksiä. Mitäpä tässä sitten sanoisi, tuskin nyt ainakaan fraaseja tyyliin ei näin pitänyt käydä. Että on syyskuun 11. päivä? Yhtäläisyys em>Palmen murhaankin on kovin ilmeinen, mitäpä siitä irtoaisi? Lindh liikkui ilman henkivartijoita, pitäisikö jeesustella Ruotsin viranomaisten virhearvioita? Entä natustella sitä, onko kyse suunnitellusta murhasta vai satunnaisesta hormonihörhöstä? Vai kertooko tällainen teko jotain juuri tästä ajasta ja arvoista? Kyllä kai päällimmäisenä on murheehko. Turhauma. Epävarmuus. Juttu tuntuu tolkuttomalta. Lindh kai tunnettiin järkevänä tyyppinä ja varmaan myös liki tavallisena ihmisenä jolla oli perheensä ja sukunsa. Mitä aihetta? Suomessa ja muissakaan pohjoismaissa ei tällaisia tapauksia ole lähimenneisyydessä. Olisiko siis Ruotsin yhteiskunnassa jotain sellaista, mikä selittäisi tapahtunutta? Vellooko näennäisen rauhan pinnan alla patoutumia, jotka voivat purkautua vain näin raa’alla tavalla? Vähän kuin Japanissa, josta jotenkin saa samantapaisen vaikutelman: että ihmiset eivät oikeasti voi hyvin. Mutta paskaako tuostakaan todella tietäisin. Entä sallittaisiinko sittenkin pieni kyynisyys? Mitä siitä jos YKSI lintukodon Kaunis ja Rohkea poliitikko poistuu elämästä. Miksi vuodattaa kyynel? Samaan aikaan vaikkapa vain Afrikassa menehtyy miljoonia ihmisiä aidsiin ja NÄLKÄÄN eikä juuri kukaan liikauta eväänsä — eväistään puhumattakaan. Onko koulutettu ja menestyvä länsimainen yksilö todellakin jotain erikoista? No, ehkä vertailu ei ole reilua. Enkä toki tuntenut henkilöä Anna Lindh. Diana-ilmiö on silti lähellä: on vaikea välttää kollektiivista psykoosia. Turvattomuuden tunne ainakin kasvaa. Länsimaiden käsittämätön hurahtaminen markkinatalous -nimiseen uskoon on jo Suomessakin aiheuttanut mittavia vahinkoja yhdelle ihmisen perustarpeelle, turvallisuuden kokemukselle. Oma raha(yksikkö) on kadonnut, vakinaiset duunit kuihtuu, sivuun pois jaloista potkittujen määrä kasvaa. Tulee vahva tunne, että mihinkään ei voi luottaa, mikään ei enää ole pysyvää. Summittaiselta vaikuttava, julkiseen persoonaan kohdistuva väkivallanteko lisää avuttomuuden tunnetta. Kukaan ei ole turvassa. Vai onko? Suomessa — tässä toisessa lintukodossa — vastaava attentaatti on vain ajan kysymys. Jotain sen tapaista olen odotellut jo muutaman vuoden, oikeastaan siitä saakka, kun Rytsölät kävivät Lamborgheineen rehentelemässä telkussa ja saivat toimittajakaksikko Tervo-Päivärinnan muuttumaan kuolaaviksi lapsiksi jälleen. Olin varma, että joku syrjäytetty käy tuikkaamassa yön pimeydessä dynamiitilla lelun taivaalle. Mutta ei vielä. Meillä on kuitenkin jo Myyrmanni eli alkusoitto, ja marginaaliin tungettujen ihmisten määrä ja epätoivo kyllä kasvaa. Vääjäämättä tulee hetki, jolloin joku Poliitikko saa täälläkin puukosta tai lyijyä tai Myyrmanni vaihtuu Eduskuntataloksi. Siihen asti eliitti voi jatkaa ruususen untaan, kenestäkään piittaamatta, mistään välittämättä. Omituiselta tuntuu tänään ja siksi tämän raapustin. klo 11.30, murheisna miesnä |
Saatu juur sanotuks