JukeBlogi

Laiskotellu, enemäkses. Plarannu. Tartte kai ny kirjoi lukkeekki, kert niit o lainastost traijannu. Vai tarskos orotel, et mene umppe ja tule sakko. Ja sit kuskat tomut pääl takasi? :b

Taylorin sain juur loppusse. Siis ei James taik Roger, mut Elisabeth. Ja viis sivu o aloteltu Lastumäkke. Kaks näyttelijä. Vai?

Ei varmastka voisis enemppä ol erilaissi. Hollywuud-rinsessa ja finkkijörrikkä. Voiki ol paree etei puhu näyttelijöist, samas lausees. Lastumäki ramppas ikäs teatterin laval, mitä ny hippase hairahtus matolooran pualel 1970-luvul. Lizzu tais astahta kerra live-laval, sitko ei telephooni enä soinu. Muute hän oli filmitähti. En sano etei eläväkuvis tarttis näytel osat, mut onha se kokonas eri juttu. Jos pärjä kameran kans, ni vaivaset taidot riittä. Laval o toiseltappa. Se o baaskemppi feikat ko porukka naura ulos.

Oscar-härdelitki o hauskassi, kirjas. Anneta ol. Nehä tiäretä — patsai käy pokkamas oikkiast parhaat ainostas, jos millä ei voi ohitta.

Lastumäki o suht ohkane ja iso fontti. Onneks orotta Soffin Puhdistus, siin o toistappäite. Vissi riittä tiistaihi.

***Ei rikkautta vaan rakkautta
— Has Anybody Seen My Gal? —
Ohjaus	Douglas Sirk
Valmistus/vuosi	Universal Pictures, 1952 (USA)
Lajityyppi/kesto/väri	komedia (85 min), väri
Pääosat	Charles Coburn, Piper Laurie, Rock Hudson, Gigi Perreau
Hankintapv	21.1.2012
Huomiot	Directed by Douglas Sirk (7 levyä), 2011

Kevyttä eskapismia Ameriikan malliin.

Joutilas pohatta elämänsä ehtoopuolella päättää salalahjoittaa pinon pätäkkää Suuren Nuoruuden Rakkautensa sukulaisille. Šekin perään on tarvetta hieman katsoa, niinpä hra junailee itsensä mukaan seuraamaan omaisuuden käyttöä. Seuraapi kohkaamista ja peruskyssä, joka onkin harvinaisen tuore: tuoko raha onnea?

Tapahtumat ovat sen verran arvattavia, että mielenkiinto kohdistuu naamakertoimiin. Näyttelijät hallitsevat hommansa. Coburn on briljantti, joskin myös tahattoman finkki-koominen E. Malmstén double. Perreau perheen pikkutyttönä on vakuuttava. Ja uskomatonta kyllä, muudan James Dean (!) lojuu yhdessä kohtauksessa pirtelötiskillä (yksi repliikki). Maineeseen oli kolme vuotta…

Tämä oli ensimmäinen näkemäni Sirk. Sujuvaa ja tyylikästä, hienot värit. Odotan seitsemän elokuvan kokoelmalta aika lailla. Ei tämä mitään tarkovskia ole, mutta jädehän maistuu, sopivalla tahdilla.

Sain juur Linus-opukse loppu. Mukisse meni. Pakko silti sanno, et viimiset 50 sivu tuli ankarast pompittu. Siihe asti The Nörtti jutteli Linuksistas ou jee, mut elämänohjeilu ja muut vilosoviat rupes jo rasittama. Nörttivitsi vissinki? Munt ei nauruttanu.

Hukkasin kans hyvän tovin taas kikkaroitte kans. Huutikse lisäks äkkäsi nätin turkkujutu: paikalline pulju myi pätkiäs 70 rossan vähennyksel ja ilma peekoot (nouto). Se tarkotti et tartti sortu. Tuntti hupeni ja toinenki. 13 rainaa ja kassan kaut. Nätti 200 markka. Ei paha olleskan.

Nii. Munha piti vähenttä. Mutko assiat pyäri akkunas, hu keörs IRL? :b

Mössöt makka uunis, tunni verra jo. Seuravaks iskeki sauna. Siält ko palata, ni eiko möhlämä.

*****Polkupyörävaras
— Ladri di biciclette —
Ohjaus	Vittorio de Sica
Valmistus/vuosi	Produzioni De Sica, 1948 (Italia)
Lajityyppi/kesto/väri	draama (87 min), mv
Pääosat	Lamberto Maggiorani, Enzo Staiola, Lianella Carell
Hankintapv	3.6.2011
Huomiot	Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar, 1949

Kaunis, tunteikas ja raadollinenkin filmi. Perusviettejä ei silotella.

Pitkään vailla työtä ollut Antonio (Maggiorani) saa mahdollisuutensa. Kunnan tarjoama pesti ei ole kummoinen, mutta paikka on vakituinen. Työ vaatii liikuntavälineen, sekin järjestyy. Vaimo, poika ja elämä hymyilevät, kunnes…

Perusteema on arvokkuus. Antonio joutuu punnitsemaan henkisen ryhdin ja moraalisen rappion välillä. Valinta on aluksi ilmeinen ja helppo. Tilanne mutkistuu, kun normikeinot eivät toimi. Painetta kasvattaa mukana lampsiva poika Bruno (Staiola), jolle Antonion on isänä näytettävä esimerkkiä. Elokuva onkin samalla kasvukertomus, ja turhautuvan kaksikon kohtaukset ovat täynnä kipeää tunnetta. Loppuratkaisu on tyly, mutta viisaasti jättää tarinan auki.

Polkupyörävaras on neorealismin perusteos ja klassikko. Huomautettavaa ei tietenkään juuri löydy. Tarinan kaikki mutkat eivät ehkä pidä vettä ja toimintakin tuntuu osin pitkitetyltä, mutta heijastanee kaksikon tilannetta, perustavaa epätoivoa. Kaupunkielämää kuvataan hienosti. Näyttelijät — kaikki amatöörejä — ovat loistavia, etenkin poikaa esittävä Staiola.

Mekkalan ja bullywoodin ystävät vaivautukoot. Muille on tarjolla koskettava tosielokuva.

Pualiklassikko, pualivahinkos, hyllysse. Kyäräsi meina piremmä aikka sitä seuraavan vuare kuplettikiakko Onnenpoika. Kui ollakka, yhyti männä viikol kummakki.

Lehmipoika-lätty sattus aikoinas huano rakose. Alatalo–Rinne rustas rakkauslauloi, muu mailma huuratti Pelle ja Clashi. Multaki meni itte alpumi sillo ohitte, mut kolme kappala ei: »Hannelore», »Pequeña» ja »Hyvästi, Mona». Toho voi lisät nimibiisin (minkä kuulin eka kerra vast ny), ja siin onki killeerit. Oli näköjäs kyl tiaros. Ne o kummanki puale alotus- ja lopetusvedot.

Mää olin nuari ilma nettei. Musan kuuntelemises riitti pikkase haastet. »Hannelore» oli iha liäväst erikoine hunnihumppa, ja vaik sainki sen kaseetil, ni aikast moni kohta ei kyl auvennu. Tuubingeni? Zaizaizai?? Leebenvurstin marenki???

Sama koske osalttas »Pequeñaa». Siinhä o hispaanomeininki. Kertsis verellä espanja, (hiano) sovituski o lattari. Noit molemppi onki kiva tutkail tekstiliitteest nyte. — »Hyvästi, Mona» ei o mun suursuasikki, mut se jäiki miäle muust syyst. Kappala veivatti aikoinas Levyraaris ja Klasu Järvine oli kauhuisas. »Tuossa melodian kohdassa EI VOI OLLA kromaattista laskua!». Vähäks olkkaris naurutti.

Toistan itteeni, mut pakko sanno. Näit ei enä tehrä. Ei osat, ei eres Alatalo–Rinne. Esmes toi »Hannelore» o ältsyn hiano stoory ja ittesäs ko piäni novelli. Kyse onki tarinankerronnast. Se taas ei onna, jolsei o lukenu muutki ko Suomi24-palsta. Mää luule, et jos mene toril kysymä joltai 25-veelt, et kuka oli Immanuel Kant, ni tulos o karu. »Putosik se BB:st?». Kui sillo vois eres ymmärttä laulun, tekemisest puhumatika?

Mää ole onnesan. Uuretas pyärimä. »Hannelore, Hannelore, sä tunsit vetoa marenkiin…»

** ½55 päivää Pekingissä
— 55 Days at Peking —
Ohjaus	Nicholas Ray
Valmistus/vuosi	Allied Artists, 1963 (USA)
Lajityyppi/kesto/väri	draama (146 min), väri
Pääosat	Charlton Heston, David Niven, Ava Gardner
Hankintapv	1.9.2011
Huomiot	—

Sekava pukudraamasotaseikkailu ja 1960-luvun »suurtuotanto».

Kypsyin kolmessa vartissa. Hestonilla on yhäkin yksi ilme, Gardner näyttää krapulaiselta ja Nivenin kyvyt hukataan. Kuvassa ja väreissä löytyy mutta tylsyys on tappoa. Pettymykseni oli kohtuu kokoinen — katseluhetkellä ei hyllyssä ollut (kovasti arvostamani) Rayn muita rainoja. Äkkiä hommaamaan.

Kälätyst. Urputust. Ylesest.

Itelliaano ruppe närästämä. Näköjäs ei o lainkka sattuma, et kikkarakotelois o vamma. Joka viikko putto vähintäs yks ruttukuari. Toistaseks o viäl kiakot ollu ehji *risti sormias*. Passa kyssy mitä vois tehrä. Vahinkkoilmo? heko heko. Kysymättäki o saletti, et rahat saa kyl takasi ko teke kepjäst hommi. Täyttä 10-sivuse planketi, otta viiskyt kuva (»Aasiakkaan on näytettävä toteen että…»), ja sit orotta et kuukaure pääst napsu tilil… 39 centti. Vaihetta palveluntarjoja? Driim on.

Välttämättömyyrest hyve. Täyty hommat niit littuskaissi koteloit, slim case taik sentapast. Sitä mukka ko Itelliaano runtta paksui baaskaks, ni mää vaihra ohemppa. Hyllytila kasva, ittestäs! :b

Huutiksen kans mennä sama jalkka. Se mukavan kotone toriplatsi, misä määki aloti nafti neljä vuat takaperi, see o kuallu. Sen o vallottanu pikkuharkimot. Näke hyvi, et tarkotus o paiskat köyhät tavikset siält helvatti, ja kisko virmoi ja vadun TEHOmyyji tilal. Mani toolks. Ruppenki valmistautuma vaihto. Olik se toine nimeltäs Huutokauppa.com, vai mikä se oli?

Kevät hohka horisontis. Väsyttä. Tartte ruvet planeraama, ravaamissi. Uuret tossut, ulostusasu ja kepeil kyyti!

****King Kong
—
Ohjaus	Merian C. Cooper & Ernest B. Schoedsack
Valmistus/vuosi	RKO Pictures, 1933 (USA)
Lajityyppi/kesto/väri	seikkailu (100 min), mv
Pääosat	Fay Wray, Robert Armstrong, Bruce Cabot
Hankintapv	1.7.2011
Huomiot	RKO Classics Dvd

Pelokkien ystävä — tunnetusti en. Mutta lajityypeillä on tietyt perusteoksensa, joita ei käy ohittaminen. Liki 8-kymppinen King Kong on ihan kauhuimmasta päästä.

Spoilaus ei tähän oikein passaa. Juoneksi riittänee siis täkymä: Kinokkioryhmä laivaa itsensä viidakkosaarelle kyhäämään seikkailuleffaa, mutta vastaanotto ei ole aivan odotettu. Kaunokille uhkaa käydä huonosti, monstereita riittää moneen lähtöön. Jauhonaamalle koittaakin piknikin sijasta tosi-seikkailu.

Lucas-faneille ei liikoja tarjoilla. Meillä muilla on helpompaa. Harmittaakin, etten nähnyt tätä jo ala-asteikäisenä, silloin olisivat kyllä tunnelma ja tehosteet pidentäneet yötä. Aikuisen on hankalampi hypätä. Tokihan varsinkin viimeinen vartti…

Dvd:llä olisi tyrkyllä myös samana vuonna tehty jatko-osa, King Kongin poika (The Son of Kong). Eiköhän uskota.

Lainastoautopv juu. Mutei mittä intto. Pikasest ny jotta.

• William J. Mann: Elisabeth Taylor — Hollywoodin kuningatar (Helsinki-kirjat, 2011)
• Sofi Oksanen: Puhdistus (WSOY, 2008)
• Sven Pahajoki: Leo Lastumäki — tarinoita elämän varrelta (Revontuli, 2002)
• Linus Torvalds & David Diamond: Just for fun — menestystarina (Schildts, 2001)

Lizzu ny ei kauhiast kiinnost. Hän o… li… vähä niinko… näyttelijöitte Sharapova. Mutko elävikuvi kert keräile, ni josko löytyis innotust. Ainaski uusi, opus.

Soffika ei pal sano. Tarkotan, kohkattu o hurumykke mut mittä en o lukenu. Olis kait kantsinu alotta häne ekastas, mutko sattus kätte.

Lampaansyäjäki vainautus iha vast äske. Tammikuus. Hän teki vissi uras enämpi teatteris eikä kykyjäs käytetty juurka leffois, oikeis elokuvis siis. Uunot ja pekottelut… *krhm* Mut tarskos ny berhana jo hommat se Lampaansyöjät? Huutiksest. Vihroviime. 50 markka. HmmmM.

Linus? Noo, yks jo makka hyllys. Tämänki ole tainnu jo lukke. Taita 20 sivu riittä.

Näist ei kannat huurel. Koiteta selvit viiko päähä. Varauksi, ja simmottis.

…mut vääräs muaros. Saiskoha väännetty? :O

Luvin taik kuulin tosa sukkelan jutu. Turu kirjasto(i)s voi kuulemma tallennel omi kikkareitas toisse muato: dikitoida tallenteit. Orkinaaliks kelppa esmes VHS-naru, Cee-kasetti, älppy taik dia. Kohre voi ol tikku, DeeVeeDee taik CD. No helvatti!

Mulha o kaapeissan helkutimoine läjä VHS-silppu. Suunniles vuasilt 1987–2000. Sit lakkas vireo pyärimäst ja tellyst prokrammit. Kudpai. Mut see verra nätti satsi looris makka, eten enä muistakka. Niist o kyl (tiätyst!) sisällöt jossain kansiois. Tartte ruvet plarama. Elävikuvi, teeveesarjoi, matsei… mitä mahtaka löyty.

Mut yks assia harmitta. SUUREST.

Mun kaikkist raareimmat muistot koske meina vuassi 1982–1987. Sillo tuli hommattu eka videovehje ja intoilttuuki oikke urakal. MUT. Se vempain oli Philipsin v2000. Eri sysdemi ko VHS. Niit senaikassi v2000-nauhoi — enemäkses a’ 8 tuntti! — ei varmast enä ikän saa missäkä purettu… *NYYH* :b

***Draama hotellissa
— Don’t Bother to Knock —
Ohjaus	Roy (Ward) Baker
Valmistus/vuosi	20th Century Fox, 1952 (USA)
Lajityyppi/kesto/väri	draama (76 min), mv
Pääosat	Richard Widmark, Marilyn Monroe, Anne Bancroft, Elisha Cook Jr.
Hankintapv	6.7.2011
Huomiot	The Diamond Collection (2002)

Perus-Hollywoodia 1950-luvulta.

Hotellissa tapahtuu, ainakin kaikki toiminta. Keski-ikäinen pariskunta pitelee juhlia alakerran salissa ja tarvitsee huoneeseensa jäävälle jälkikasvulleen kaitsijan. Hisspoika Eddie (Cook Jr.) hoitelee paikalle siskontyttönsä Nellin (Monroe). Hotellissa majailee myös kyyninen pilotti Jed (Widmark), jolle baarissa esiintyvä laulaja Lyn (Bancroft) on juuri antanut… monoa. Turhautunut Jed kiinnostuu Nellistä. Mutta ehkä kaikki ei ole sitä miltä näyttää…

Brittiohjaaja Baker (joka puuhaili Foxin palkkalistoilla muutaman vuoden) ei ole huono — eikä Hitchcock. Raina kannattaa kuitenkin katsoa Marilynin vuoksi, joka ensimmäisessä isommassa pääroolissaan on varsin vakuuttava. Widmark on aina hyvä, ja tyylikkäästi myötäilee (debyyttileffassaan) myös Bancroft.

Finkkinimi lupailee ehken liikoja, mutta kyllä tämä viihteestä käy. Sateinen sunnuntai, muutakaan tekemistä… movie on!

Täst riitti aikoinas paljoki poru, villoi vissi vähempi. Eikä mittä uut sunkka. Jos teke erinkaltasest ko porukka, ni lynkki o likel. Majestettirikos.

Nuaremmil voi kertto et kuvio oli köykäne. Mr Ferry ny vaa kyllästys hoilamisse Roxy Music -orkesteris ja päätti kiskast sooloplata. Välipalaks niinko. Muute hyvä, mut hän päätti levyttä muitte kappaleit. Aikast moni oli sitä miält et tuli valkattu huanost, käsittelyst puhumatika. Rovio pysty!

Kannest kattele viatoine Travoltan näköne sälli, enne Travoltta. Enkä hämmästyis, jos Elvarilt löytyis tomne kanssi. Moni veti palkokasvit jo tostki, mut kuunnelles meni kuppi nuri kättelys. Eka raita o heti Dylanin »A Hard Rain’s A-Gonna Fall». Eikä eres hävenny. *wirn*

Eletti pikkase erilaissi aikoi sillo. Oikkia rockki oli Pyhä Toimitus, ja karsinan määräs katekismus — NME, MM ja kotoperäne Musa. Sontaaki sai lykät jos tunnusti heti, mut airan yli ei ollu assia. Jumalte tekemissi ei ollu koskemist. Tervaa ja höyheni löytys noppemmi ko kerkis sano Zimmerman…

Ja sit tule tämä yks Ferry. Raappi nenustas punast. Eikä piitta baaskaka.

Alpumi meni mult aikoinas vähä ohitte, mut kohkamiset muistan. Onks se kummaka, ko kuunttele fraseeraust: »Ha, ha, ha, haard rain…» LOL. Ei siis mittä kunnioitust. En tiärä miltappa äijä kappalat valkkas, mut saiskos arvat et »Otetas muutama noit nuaruure suasikeit, veretä mirri kaula ja hönkästä.»

Liki 40 vuat o menny. Kertäpyärityksel ei olleska huano. Kappalat o hyvi kaivettu, pari klassari, jokune tuntematon ja muut siit välist. Taustat veretä mallikkaast, sovitukset toimi. Passa oikke hyvi luukutta autos taik päiväl taustaks ko paiski hommi.

Mahta se aikalaiste jumalansana ol hupa lukemist ny?

Kirjahyllyssä lojuu edellensä tammikuinen kirjahankinta eli John Harrisin Hail! Hail! Rock’n’ Roll (2010). Sen aikaansaamassa muistelussa eli juttusarjassa on vuorossa osa 3.

Vuodelle 1992 osoitetaan kirjassa seuraavat valinnat:

1992

Empty kiljukaula ja hieno walesilaiscombo vierekkäin. Albumeissa on vähintäänkin outoa, että sama SR-kiekko on kahtena vuotena myydyin. Ja kuka on this PJ?

Luje samal loputki »

Erellises stoorys juttelin aarteist ko Huutiksest löytys kirja. Mut ette sattus vähä muutki. Kaks Alatalon kiakko.

Onnenpoika. Mää. Olen meina kyäränny tota Alatalon lätty Onnenpoika ainaski viis vuat. Ja jo enneski 2000-luvul, vaivihka. Mut ikän en ol nähny sitä liven missä looras, en kirpparil enkä mualka. Olen ollu ihmeisäs. Ei sen ny NOI harvinaine pitäny ol. Huutikses sitä yhtäkki tyrkytelti koko alkuvuasi, ussemppiki myyjä. Mää panttasi. Hinnat sinäns oli suht kohrallas, mut Itelliaano-kuskaus tuplas ne. Homma venus.

Ja sit venttas vuaroas yks toinenki platta, vuat aikasempi: Viimeinen lehmipoika. SE onki jo see verra harvinaine, et olin unhottanu eres ettikkä. Pikkase o platta erikoinenki. Niinko kanneski seisso ni tekijä o Mikko Alatalo ja Coitus Inc (ei tod Int). Mikko olevanas koitti ruvet rivisoittajaks mutei IHA onnannu. *wirn*

Mut kui ollakka. Tosa yhten pvän näkyski Huutis-ilmo, misä myyti molemmat, samas säkis. Mää hualel kyttämä. Hinta kiskotti lopultas yli tolkullise, mut minkäs mahro. Toine viis vuat jonos vai? — Syränhä siin märkäni, mut tänäpä kolisi.

Vähäks ole häpi. Kannet o helkuti hyväs kunnos. Lehmipojas ON mukan liite. Ja ainaska päällisi puali ei levyiskä mittä vikka.

Hamsteri hykerttä. Levyihi palata, kunha kerkkin veivama.

Niinkos hyvi tiäretä ni Huutis suckka. Toisen kaut, siält voi yhytel aarteit, esmes rapiat 75 vuat vanhan leffaopukse. Roland af Hällström: Filmi — aikamme kuva.

Alkumeetreil vast, mut kovi olen tykästyny.

1930-luvu kiäli tuntu jollantappa hianolt. Siit uupu nykyne yliyrittämine, tekovilposuus ja finkelska. (Kyse o totkai harhast, näitte kans tule sama efeekti 2085). Vaatimattomat kuvat ilahrutta niinko kohopainojälkki muuteski. Taiton kanska ei kikkail, focus *arkkkh!* pysy assias. Munt ahristaki aikalail se ajatus, et joku amatöhry uittamolt kaivais Indyn ja tekis kirjal »hianon» taiton. :b

Aikaero näky jännäst. H puhu koko aja maailmansodasta. Vast yks oliki ollu. Samate hän juttele »90-luvust» *wirn*. Toi o just yks syy siihe, et koitan itte käyttä kokonaissi vuasilukui. Vaik se yhteyrestäs ilmi käyki, tule sukkeli miälleyhtymi.

Iha täyrellist ei sunkka.  Määhä ain kehu et ennemailmas osatti, mut eka pianovihre löyty jo sivult 22/322.

**Pekka Puupää
— Kalle Träskalle —
Ohjaus	Ville Salminen
Valmistus/vuosi	Suomen Filmiteollisuus Oy, 1953
Lajityyppi/kesto/väri	Komedia (71 min), mv
Pääosat	Esa Pakarinen, Masa Niemi, Tuija Halonen, Tapio Rautavaara, Äke Lindman, Siiri Angerkoski
Hankintapv	28.10.2011
Huomiot	SF Elokuvaklassikot 3 (2007)

Pari päivää sitten tulvi taidetta kotiin Herzog-muodossa. Vilkaistaanpa, miltä näyttää leffaelämä toisella laidalla. Vasurivetoa vahdaten.

Reino Helismaan tarina eli käsikirjoitus on tietenkin kevyt ja hauska, jollei »hauska». Menettelisi kyllä, mutta pätkän upottaa ohjaaja Salminen, joka lähinnä on haukotellut luuppi tilipäivässä. Vaatimaton musiikki on linjassa. Enhän minä paljoa odotellut mutta…

Pätkä pitelee pilttiä teryleenit märkänä,
Pekka esittellöö kastronoomisija taitojansa.

Juonesta vähät. Sen myötä mukaan saadaan parkuva penska, kaunotar (Halonen), sankari (Rautavaara) ja rosvo (Lindman). Ynnä pääpari, Pekka ja Pätkä. Mutta missä on Justiina?? Hänetpä lähettääkin Helismaa heti kättelyssä maalle sukuloimaan, ja samalla katoaa kankaalta valo- ja vastavoima. Mikä lie ollut ratkaisun syy?

Seurauksena on näyttelyn jääminen amatöörien harteille. Jälki on lähinnä karua, etenkin sankarin ja konnan kohdalla. Toisaalta pitää ihastella duoa Niemi & Pakarinen. Kova on jätkillä pokka ja karisma, kun jokainen kohtaus vedetään sentään kuiville, vaikkei tukea tule juuri mistään. Angerkoskea alkaa todella kaivata. Selvää silti on että Puupää-elokuva on yhtä kuin voimakaksikko. Siksi niille koitti loppu 3. toukokuuta, 1960.

Ns. rillumarei herätti näihin aikoihin raivoa. Puupää lienee luettava samaan sarjaan, ja ymmärrän vallan hyvin sille norsunluutorneista valutellun myrkyn. Huttuhan ON huitaistu. Verrokiksi, samana vuonna SF valmisti mm. Särkän klassikon Hilja — maitotyttö, ja parin vuoden kuluttua Laine ohjasi Tuntemattoman. Lievästi sanoen eri sarjassa. Tarkemmin, Puupäät ovat omassa kastissansa. Niitä ei kannata arvioida normimittarein.

Vaikka tämä aloitus on osin penkin alla hoituu jatko paremmin. Puikkoihin astui seuraavaksi Armand Lohikoski, jonka into ja innovatiivisuus oli eri luokkaa. Ainakin, mikäli uskomme elämäkertaansa Mies Puupää-filmien takaa (Karisto, 1993). Toistaiseksi uskomme.

 Post skriptumi
Castingissa on näköjänsä kukkinut sisäpiirihumööri. Kameralle keikistelevät Irja Kuusla, Irja Ranin, Irja Rannikko, ja pannaan vielä Pentti Irjala päälle. Ja terveisset Malmille.