The killing fields

Siitä tuli eilen kuluneeksi kaksi kuukautta. Puolielukka islamterroristi murhasi kaksi viatonta naista Turun keskustassa. En unohda. En koskaan unohda.

Tosin, sanottavaakaan ei juuri ole. Mistäpä löytyisi tarpeeksi isoja sanoja. Mitä voisi valuttaa silloin, kun kokonaisen valtion johto yhtäkkiä ryhtyy hourailemaan mielenvikaisen lailla, eliitin haltuun junaillut tiedotusvälineet säestävät kuin yhdestä nuotista, ja mitätön mutta äänekäs suvakkilauma vinkuu järkensä menettäneenä. Isänmaa on varoittamatta muutettu orwell-valtioksi. Keneltäkään ei kysytty. Ennusmerkkejä ei ollut. Ei tarpeeksi.

Josko raapaisu mediasta. Nimenomaan paikallisesta. Se mitä on nähty on varmaankin nihilismin huippu. Turun Sanomat, Turkulainen ja Aamuset, kaikilla sama laulu. Verisistä vainajista viis, sen sijaan barbaari tappaja on(kin) yhtäkkiä sympaattinen, kohtelias ja harhaanjohdettu nuori; ihan jopa kuin »yksi meistä» (kuten harhainen kirkon mies möläisi). Joku voisi ehkä kysyä, kuinka hyvin nukkuvat päätoimittajat yönsä? Ikävä kyllä vastaus on selvä. Eikä tilanne mihinkään edes muutu, ei ennen kuin uhreiksi valikoituvat eliitin lapset tai sukulaiset.

The Killing Fields on vaikuttava sotaelokuva vuodelta 1984. Myös kotikaupunkini muuttui tantereeksi, sen kenttiä ovat nyt kauppatori ja Brahenkatu. Vallitsee poikkeustila, de facto. Mikä paikka punataan seuraavaksi?

Orpo kaupunki

Käven tosa pikimälttäs Kuninkojal. Ruaksvuares. Ja kauppatoril. Oli Turun päivä, olevanas.

Niinkos hyvin tiäretä ei mikkä ol ennallas. Enä ikän. Tunnelma oliki sukkela. Risteyksis helvatinmoissi kuarmurei makkamas, podatui matui keikkumas ympäri tori. Voittajan elkei. Taivas syksysen musta, ihanko sympoli.

Ihmiset koitti ol niinko ei mittä, mutt kyl sen haista. Pelko. Kiitti *tusti, maanpetturihallitus. Kärmeitten pesä. Ja samalaissi mulgeroit orottele vuaroas opposition täyrelt. Heijä kuplis onki varmast kiva pönöttä, punast löytyy vaa klasist ja korvitte välist. Köyhän ääni ei läpitte kuulu eikä torellisus haitta unelmi. Ehkä siin vaihees sitt ko ruppe nupit kiärimä mualki ko Turus.

Mää pruukaan lukke ehtosi punkas kirjoi, 4–5 ain pinos. Siit sit miälen mukka. Yks on ollu Orwellin »1984», mut see oli pakko siirrel pinkast poijes. Rupes ahristama. Se dystopia, se on tääl jo.

# Post skriptumi
Mitä mää just luin? Agit-Prop kuulemma tule kiakuma Turun Logomos. Stana, ne 7-kymppiset kommarit! Ja kyll ne kehtaaki…

Turku vuonna nolla

Tutut kadut, kuin vieraita. Ilmassa leijuu pelko. Pakoreitti valittuna — kuka istuu takanasi? Partiolaisen vyössä on teksti…

Torille ei kiinnosta mennä. Lähiökauppa, siinä ja siinä. Marketti kuin sulki. Turkuhalli, Kupittaa, keskustan inferno. Ei mitään asiaa. Pimeys roikkuu. Raskaana.

Vain kaksi vuotta. Maanpetturien SOS-hallitus, 35 000 valloittajaa eikä laukaustakaan vaihdettu.

Nyt. Kadulla vuotaa sinivalkoinen Suomi.

Mu isänmaa

[leijonakoru]
Sain tosa männä viikol sukkelan miälihalun: tahron vähä näyttä. Näyttä jotta simmost, mikä tunttu oleva karoksis, ja mitä hallitus halveksi ja suvakki kaihta. Isänmaallisuut. Ja iha itte. Tommost ko tosa kuvas näky.

Käven vähä kattelemas Turun kaupois. Enemäkses myyti ei-mittä. Kallistaki. Niimpäs palasinki kotti ja kohnasin pual tuntti netis. Tilasin. Melkkest koko setti onki jo matkallas: riipus kaulasse, pyärylä korvasse, rinkula sorme. Rannekettinkii tartte viäl harkit — see verra arvokas, nätti 300 markka.

Panna kuvei, ko luukku kolise. Oi, maamme!

Post skriptumi
Otsikko tuli ittestäs. Viros lauleta ko hurmios ja pirellä ruskiat poijes maast; juur toistappäi ko Suames. Heil on ittetunto kunnos ja ruato suaras. Kelppa kyll otta oppi.