other charts

Charts

#Top 40: Kaikkien aikojen kotimaiset käännösbiisit

Melodisen musan ystävänä lista on enimmäkseen poppista ja iskelmän kanssakin flirttaillaan. Ihan ilmeisimmät klassikot (Rööperiin etc.) on jätetty veks ja jonkinlaista ajallista kattavuutta (1950-2000) on yritetty tavoitella. Relevantti kama tosin tehtiin 1955-1975, joten painotusta esiintyy. Kevyttä arviointia on harjoitettu ja joitakin muisteluksia valuteltu.

[Huom. Voit ehdottaa omia suosikkejasi sivun lopussa olevalla lomakkeella.]

1. Ei aika mennyt koskaan palaa – Jussi & the Boys (1968)

[Venäl. kansansävelmä]
Vissiin alun perin venäl. trad, jonka levyttivät jo 50-luvulla kaikki »suuret» Henkka Theelistä lähtien. Silloin styge kulki nimellä Unhoita menneet. Biisi on toki itsessäänkin hieno, mutta erityisyys piilee Seppo »Paroni» Paakkunaisen nerokkaassa, yltäkylläisessä sovituksessa. Slaavi-molli meets Motown.
Tämä tuo aina mieleen lapsuuden kuumat kesät ja sen oudon levottomuuden kun murkkuikää lähentelevät nulkit jo tähysivät pikkutypyjen arvoituksellisia kohoumia. Viettelevä intro vie minut hetkessä niihin fiilareihin, vaikka sitten istuisin aamurähmässä niinistöä vääntämässä... Mitä muuta voisi vaatia listamme ykköseltä?

2. Kaiken kauniin rinnalla – Jari Lappalainen (1970)

[?:  Oltre la notte, 197?]
Riipaiseva tulkinta, jonka herkkyyteen eivät sillanpäät ja simosilmut milloinkaan yllä. Liki täydellinen italobiisi, jonka esittäjää en tiedä. Kuuluu samaan sarjaan ylläolevan kanssa, hetkessä aikamatkalle. Ei tällaisia enää tehdä.

3. Hetki lyö – Kirka (1967)

[The McCoys:  Beat the Clock, 1967]
Nuori Kirka – Suomen ensimmäinen uskottava rocklaulaja – on heti debyytissään vakuuttava. Herkkä, vimmainen ja energinen veto. Pesee originaalin mennen tullen. Osa kunniasta lankeaa tässäkin Seppo »Paroni» Paakkunaisen täydelliselle sovitukselle.
Seuraavan kymmenen vuoden aikana Kirka tekikin hyvää, joskin melko epätasaista kamaa. Valitettavasti vain ura ei päättynyt siihen. Vuoden 1977 jälkeen äijän äänestä katosi totaalisesti kaikkinainen herkkyys ja spontaanius. Tilallle ryömi jostakin ns. ammattimainen ote. Etenkin nykyinen 2000-luvun kivireen vetäminen on täysin sietämätöntä. Onneksi nämä rahinat tuovat lohtua.

4. Murtuneen Sydämen hotelli – Lasse Velmala & Yellow (1971)

[Elvis Presley:  Heartbreak Hotel, 1956]
Tässä hengästyneessä pläjäyksessä on huomattavaa amatöörimaista charmia. Kuulostaa siltä, että juttu on purkitettu kertavedolla ja tuloksena on freessi tallenne jonka huojuvaa aitoutta ei kukaan ole myöhemmissä versioissa tavoittanut. Turkku rocks, ehh!

5. Marseillen poika – Cumulus (1977)

[M & G Orchestra:  Il marsigliese, 1975]
TV-tunnari, joka nousee Irina Milanin persoonallisen sanoituksen myötä uusiin sfääreihin. »Santarmit ranteisiin raudat lyö...» Dramatiikkaa tavoitteleva sovitus rakentaa hienosti tunnelmaa. Klassikko.

6. Elän vieläkin – Mustajärvi-Marstio-Sorsakoski-Kääriäinen (2000)

[Highwaymen:  The Highwayman, 1985]
Harvoja 2000-luvun helmiä. Mainio sanoitus ja wanhan liiton äijät istuvat »rooleihinsa» tiukasti kuin HIFK-valmentaja pallilleen. Energinen veto toimivalla sovituksella. Maestro Jimmy Webbin sävellyksessä on tosin yksi outo ja banaali lisäosa, mutta menköön.

7. Julián Grimau – Tapio Heinonen (1969)

[Esp. trad.]
Vaikuttava espanjalainen kansansävelmä, johon on tehty kaksikin eri sanoitusta. Pentti Saaritsa veti jutun turhan vasemmalle ja olenkin aina digannut enemmän Kari Tuomisaaren versiota. »Tiemme kivet on mustat, verestä mustat...» Aika vaikuttavaa, kun tuon kuulee n. 12-vuotiaana. En koskaan toipunut.

8. Paperitähdet – Juice Leskinen Slam (1978)

[The Kinks: Celluloid Heroes, 1972]
Juice siirsi Ray Davisin Hollywood -kuvauksen aika hienosti Suomi-maisemaan. Aikanaan Pauli Juhanin lyyrinen suoritus sai jopa haukkomaan henkeä, mutta kuten Juicen muukin tuotanto on tämäkin hieman kärsinyt ajan hampaasta. Slamin angstinen esitys vie kyllä ajatukset äkkiä 70-luvun lopulle. Muistan kyllä, ankeeta oli. Hrrr.

9. Nathalie – Tapani Perttu (1969)

[Gilbert Bécaud:  Nathalie, 1964]
Tämä on jotenkin aivan valtava laulu. Jo sävellys on hieno, mutta sen lisäksi ylöspano ja tulkinta on aivan rubensia. Kaiken kruunaa tietenkin Saukin sanoitus, jossa viiteen minuuttiin on mahdutettu kokonainen maailma. Kylmän sodan huurut tulvivat kajareista; hyvä ettei ala etsiä mikkejä seinistä. Ja näyttelijä-Perttu vetää elämänsä performanssin – koko skaalalla eikä kuitenkaan yli. Mihin mahtoi Perttu kadota?
Tämän myötä astun tietenkin vaivattomasti aikamatkalle; kaikki ne haalistuneet värivalokuvat ja kuinka Äiskä käväisi Neuvostoliiton reissulla ja toi sieltä taattua laatua olevan akustisen. Hiukka hytisyttää, mutta kuppi kuumaa kaakaota ja torille. Kenties siellä jo myyttinen neuvostokaunotar odottaa...

10. Menolippu – Satu Pentikäinen (1979)

[Neil Sedaka:  One Way Ticket (to the Blues), 1959]
Tässä Sadussa olisi voinut olla onnellinen loppu. Taivas oli jo aukenemassa, kun vasta 16-vuotias Pentikäinen vetäisi banaalin diskotaustan päälle uskomattoman kypsän tulkinnan tästä 1960-luvun klassikosta. Loppu koitti kuitenkin äkkiä. Lyyli joutui Frederik D. Kansan kynsiin ja hoilottamaan tämän avuttomia tekeleitä. Sääli – ääntä ja näköäkin olisi ollut.
Juu, paljon muistoja ja fiiliksiä. Vuodatan tämän myötä aina tipan K:n ja Hämeenlinnan matkan muisteloille. Nyyh.

11. Tuuliviiri – Danny (1968)

[Mulino a vento]
Iso D on tehnyt niin paljon silkkaa sontaa, että Pikku G:n asema on uhattuna. Jokunen tämmöinen helmi on kuitenkin joukkoon eksynyt. Jaakko Salo -vainaan studiojengi svengaa upean sovituksen innoittamana kuin kuuluisa hirvi ja Kari Tuomisaaren sanoitus myötäilee. Menevän kakun kuorruttaa Jaken legendaarisen pippurinen pianosoolo.

12. Leijat – Kirka (1968)

[Simon Dupree & the Big Sound:  Kites, 196?]
Noo, tämä nyt on vähän ilmeinen valinta. Otin mukaan ehkä esimerkkinä. Kirkahan vetää tässä hienosti, mutta erehtyi wanhoilla päivillään uuteen versioon. Ääni ja tyyli olivat jo pahasti kateissa ja moinen kuuluu kirskahtavasti: »Vain leijoihin kultaisiin kiiiiirrrrrrjoitan». Varmaa on, että ainakaan Jaakko Salo -vainaa ei ollut silloin tuottajana.

13. Sulle silmäni annan – Seija Simola (1969)

[Ti regalo gli occhi miei]
Aivan tappobiisi. Seija Simola on jotenkin niputettu iskelmähutun sekaan eikä ole saanut oikeaa arvostusta, IMO. Tässäkin lyyli tempaisee ihan kybällä. Sliipparit raiskasivat tämän(kin), 1988. Sillai.

14. Lainaa vain – Maarit (1973)

[Carole King:  Child of Mine, 1970]
Hectorin sanoitus istuu mainiosti ja Maarit laulaa niin kuin Maarit vain voi. Hellästi ja tunteella. Kaikki lapsekkaat tirauttavat tipan.

15. Aina eilinen – Anneli Saaristo (1992)

[Sting:  Englishman in New York]
Anneli on paitsi (melkkeist) turkkulaine, niin kiistatta pätevä laulaja. Omaa linjaa ei ehkä ole oikein löytynyt, mutta kutsutaanhan sitä myös monipuolisuudeksi. Stingiä puolestaan ei ole kovin usein onnistuneesti finskaksi vedetty. Petri Kaivannon onomatopoetiikkaa tavoitteleva sanoitus ehkä ontuu paikoin, mutta myös erottuu omaperäisyydellään tusinavirrasta. Aivan, en haluaisikaan kuulla chrissejohanssonien näkemystä. Hieno, eleetön sovitus jättää tilaa jonka Anneli täyttää suvereeniin tapaansa, ja yltää herkkyyteen jollaista englishman ei voisi ikinä kuvitella biisistä löytyvän. Kuuntelepas Sumner, voit oppia.

16. Fiilaten ja höyläten – Rauli »Badding» Somerjoki (1973)

Chuck Berry:  Reelin' and Rockin', 1958]
Must-valinta listalle, ei voi välttää. Voisi olla ykkösenäkin, helposti. Kenties ensimmäinen oikea ja aito suomalainen rocksanoitus, joka sai aikalaiset kukkahattutädit tukehtumaan pipariinsa. Ja Raulihan laulaa niin kuin ei koskaan, ennen, missään. Ei kantsi yrittää kotona.

17. Pikku Mirjamin jännä päivä – Marjatta Leppänen (1975)

[Schytts:  En spännande dag för Josefine, 1974]
Silkkaa iskelmää, ehh. Mutta sijoitus tuleekin Jukka Virtasen loistavasta rasismin vastaisesta, aikaansa edellä olleesta tekstistä. Oivalla sukunimellä varustettu Marjatta herkyttelee ja tippa uhkaa. Ja onhan biisikin ok. Onhan? Onhan!

18. Monofilharmoonikko – H.E.C. (1977)

[Harry Chapin:  Six String Orchestra, 1974]
Loistava laulu eikä Hectorin teksti kalpene. Äijä myös vetää biisin kovasti eläytyen. Koomista, surullista, naurattavaa ja ennen kaikkea aitoa musaa.

19. Häämuistojen valssi – Muska (1973)

?: Donauwellen (19??)
Originaali lienee venukkilähtöinen ja versioita ovat veivailleet kaikki Olavi Virrasta lähtien. Energinen, rokkaavasti sovitettu uusversio vie biisin kuitenkin viidenteen potenssiin. Rummuissa lienee Ronnie ja itse Alppuko kepukoi? Ja Muska – pitkään ainoa uskottava naisrokkarimme, vetää rankalla vimmalla. Näissä häissä kyllä kuokkisin.
Kuriositeettina mainittakoon, että tämä (niin kuin monet muutkin aikauden Muska-biisit), kuuluu tukevasti sarjaan 'Villejä rubiineja'. Sanoista ei juuri tolkkua saa.

20. Kaipuu – Marjut Fabritius (1993)

[The Kinks:  Village Green, 1968]
Tähdenlento Fabritius kiskaisee modernin tyylittelevän sovituksen päälle oivan suorituksen. Mihin typy katosi? Hieno esmi miten hyvä biisi taipuu kyllä monelaiseen kuosiin. 90-luvun poppisrintaman harvoja valopilkkuja.

21. Amsterdam – Hector (1990)

[Jacques Brel:  Amsterdam, 1964]
Loistava biisi, hieno sanoitus (Liisa Ryömä jälleen) ja Hecin tihkuva tulkinta. En minä enempää kaipaa. »Heidän känninsä on/kuoleman kaltainen». Nih.

22. Vaikka paljain jaloin – Irina Milan (1967)

Sonny & Cher:  The Beat Goes on, 1967]
Näin se menee: yhden soinnun (?) biisi vetävällä melodialla. Pop-nerokkuutta. Ja Englundin kinkku hakkaa vaisuhkohkon originaalin 100-0.

23. Kotiviini – Anna Hanski & Pekka Kaasalainen (1990)

[Nancy Sinatra & Lee Hazelwood:  Summmer Wine, 1967]
Juu, saa hymähdellä. Sievä Anna on salainen poppisperversioni jonka kokoelmaa sahailen useinkin. Tämä loistava biisi olisi ollut myös helppo tuhota ja vaikka Kaasalainen onkin valju vara-Hazelwood, niin toimii silti.

24. Merimies – Pepe Willberg (1969)

[Procol Harum:  A Salty Dog, 1969]
Procolin kanssa on vaikea onnistua ja helppo astua harhaan. Pepe löytää olennaisen. Suolakoira on myös teknisesti haastava, koittakaas vaikka. Pepellä ei pahempia ongelmia. Ja sävellys siis aivan tappoa.

25. Ammuin hänet – Markku Suominen (1970)

[Today I Killed a Man I Didn't Know]
Roikkuu aivan patetian ja parodian rajoilla, teksti siis. Styge on silti hieno ja Suominen teki näinä aikoina laatutyötä. Notskilla istuttaessa otetaan silti iisimmin, enkä yleensä hillittele vaan pudotteleiksen »kaatuiko hän naapurin vaimo mielessään». Juu, Vietnam oli 1970-luvun alussa monien huulilla ja enemmänkin.

26. Jos konduktöörin nait – Paula Koivuniemi (1972)

[Shocking Blue:  Never Marry a Railroad Man, 1970]
Moni ei muista, että myöhemmät tuuba-typyt ja naurettavat camp-kimmat Paula Koivuniemi ja Lea Laven levyttivät uriensa alkuvaiheeisa aivan kelvollistakin kamaa. Tässäkin vedossa on yhä jäljellä tiettyä tuoreutta, sellaista viattomuutta joka sitten katoaa »ammattitaidon» jyrätessä vaistojen yli. Mutta onpa biisikin mainio poppipala.

27. Ei kenenkään lähimmäinen – Hortto Kaalo (1971)

[?:  Pregonera, 19??]
Originaaliesittäjästä ja vuodesta ei hajua. Viis siitä, horttojen versiossa on tarpeeksi. Tummien musa ei yleisemmin kolise, mutta tässä on kaihoisaa viehätystä. Hieno sävellys, nappitulkinta.
Veivasin tätä aikoinaan loputtomiin mm. Kauppiaskadun minikokoisessa baarissa (mikä lie nimi ollut), ja taisinpa kovasti samaistuakin. Semmoista se on teiniangsti.

28. Täyttä totta – Markku Aro (1972)

[Slade:  Look Wot You Dun, 1972]
Ai puppu-Puputti listalla vai. Jo vainen. Jokainen tyypin uran alkuvaiheita seurannut tietää, että jäbä oli aika kova laulaja ja esitti keikoilla soulia ja rockia aivan uskottavasti. Tässäkin tavanomaisessa Slade-palassa on puhtia joka haastaa originaalin. Olisihan niitä muitakin, vaikkapa hieno versio soul-klassikosta Me and Mrs Jones. Mutta tämän biisin laulullinen ote on aina minua kiehtonut.

29. Tie Cairoon – Kirka (1977)

[Brian Auger Trinity feat. Julie Driscoll:  Road to Cairo, 1968]
Loistelias originaali, jonka versioinnissa Kirkakin onnistui, viimeisiä kertoja urallaan. Teksti ei häikäise, mutta tärkein eli fiilis on säilynyt aika hyvin. Hieno urkusoundi, Halonen varmaankin?

30. Muisto vain jää – Jouko ja Kosti (1968)

[Tom Jones:  Only a Fool Breaks His Own Heart, 1968]
Vähän ilmeinen, mutta veto on niin hieno. Meinaan, kun hakataan Tom Jones, niin... Muitakin olisi veljeksiltä läjä, vaikkapa viehko Turhaan sä meikkaat. Oli niillä hittejä.

31. Ala vetää vaan – Vera Telenius (1985)

[Jacques Brel:  Neme Quitte Pas/If You Go Away, 1959]
Legendaarista Jacques Brelia on versioitu runsaasti, enimmäkseen raiskaten. Veran elämänmakuisessa vedossa on kuitenkin kaikuja originaalin rupisuudesta. Osansa on hienolla suosikkisanoittajallani Liisa Ryömällä, joka tekee levottomia ja eläviä tekstejä. Ei siis mitään juicemaisia siloisia tiiliä. Ja Vera -vainaa on aina Vera. Veraansa vailla. Olemme.

32. Sotilaat, kansat, maat – Pepe & Paradise (1972)

[Three Dog Night:  Joy to the World, 1971]
Mallikas kiskaisu, joskin sanoitus roikkuu tässäkin parodian rajamailla. Mutta jokainen rauhan puolesta tehty laulu ansaitsee paikkansa, tälläkin listalla. Paradise kuittaa rujosti.

33. Katu kuin autio maa – Kirka (1975)

[Bobby »Blue» Bland:  Ain't No Love (In the Heart of the City), 1974]
Vakuuttavista soul-tulkitsijoista ei näihin aikoihin ollut ylitarjontaa eikä juuri myöhemminkään. Kirka otti kuitenkin haasteen vastaan ja levytti vuonna 1975 albumin Tiukka linja, jolta löytyi parikin nimen mukaista soul-palaa. Bobby Blandin tasoa ei sentään saavuteta, mutta ihan mallikas kiskaisu kuitenkin. Kunpa Kiril vain olisi pitänyt linjansa... myöhempää huttuhemmoa ei samaksi millään uskoisi.

34. Moi moi vain – Taiska (1976)

[Take Me High]
Anna Hanskin lisäksi minulla taitaa olla myös kevyt Taiska-fiksaatio, sillä diggailen lyylin biisejä Oma tie ja Miksi näin. Naivistinen, energinen poppis tämäkin ja svengailee ihan mukavasti. En minä toisinaan muuta kaipaa. Mutta ethän, Taiska, puuhaile mitään säälittäviä dingoiluja. Säilytetään mukavat muistot eheinä.

35. Anne on kaunein – Välikausitakki (1978)

[The Ronettes:  Baby I Love You, 1963]
Välikausitakissa riitti kangasta, mutta räätälit riitautuivat pahan kerran. Kehittyi kuitenkin outoa, selitykset kiertävää charmia. »Kun lähdit kelkkaan Jacquesin/me perustimme Välikausitakin». Kiitos kaunis evankelistallemme. Instantin, intelligenttisen torailuryhmän vinyylilätty on tyly keräilyharvinaisuus, mutta vääntelyjä diggaavien kantsii kyllä kaivaa CD.

36. Tunnelmassa – M. A. Numminen (1973)

Glenn Miller Orchestra:  In the Mood, 1939]
Huumoria kehiin. Tai »huumoria», kuinka vain. Mutta ei listaa ilman Nummista. Helga-neiti olisi ollut vähän kulunut, mutta entäs Munat jäi vetoketjun väliin?

37. Jäähyväiset aseille – Liisa Tavi (1981)

[Kollaa Kestää, 1979]
Tämä Tavin versio sai aikanaan core-punkit pureskelemaan Kollaa -badgensa luokille. Balladien ystävänä minä vain ihastelin. Yhäkin putoo. Kiven ja Siukosen biisi on siniverinen klassikko, ja kuten yllä aiemmin totesin, hyvä biisi (ja Kollaa) kestää kyllä versiointia, varsinkin näin tyylillä tehtyä.

38. Kauempaa ja kauempaa – Tapani Kansa (1967)

[Marie Laforet?:  Manchester et Liverpool, 196?]
Oli joskus aika jolloin hra Tapani Kansa mahtui ovista, musasta uupui pahin pateettisuus ja ennen kaikkea mies ei vielä ollut löytänyt sisäistä kutsumustaan sanoittajaksi. Hieno balladi, oiva tulkinta. Toinen vaihtoehto olisi yhtä hyvä Kuljen taas kotiinpäin.

39. Jossain – Merja Rantamäki (1977)

[Det gör detsamma]
Hyvä poppi-iskelmä on vähintään yhtä hyvä kuin huono rockveto. Junnun sanoitus luonnon puolesta on edelleen relevantti ja Rantamäessäkin olisi ehkä ollut ainesta muuhunkin kuin perinteiseen huttuun. Tämä hakkaa jonkin Maija Paavosen pateettisen ja naurettavan Pidä huolta -vedätyksen 100-0. Ugh.

40. Tervetuloa länteen, Andrej – Wilperin Perikunta (1992)

[Men at Work:  Down Under, 1981]
Wilperin täysosuma, oudolla viehätyksellä. Sanoitus ei ole kuin vähän sinne päin, mutta energinen ja kieli poskessa vedetty esitys kuittaa pinnat. Jatkossa tulikin sitten vesipitoista sillisalaattia larke-kulholla, mutta tämä kulkee yhä. »Asemalta Vainikkalan/minä säästin, tulin jalan.» Jeh.