Yksi mätämuna kodissa riittää

[Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat] Tätä olen jonku aikka jo plarannu. Ehtoopöydäl siis makka ja päättää päivät. Sunkka lopulisest…

Luvin tämän nafti 10 vuat takaperi. Heti siis ko sain kotti kannetuks, Martin kirjaston kuappausmyynnist. Kepiät mullat, paitti vasemmiston mulgeeroämmil, ketä ei hianoo kirjastoas pualustanu. Antteks ette saa, ikän.

Mää tykkä mätämunan tyylist. Humööri o simmost hyvin kuivatettuu, pikkase prittiläist, rivitte välis huinivaa. »Pistelee!», sanois varmast eräs äijä. Mutt kyl hän ossa ittelleski naura, sillai mukavaatimattomast. — Eka kolmannes varsin on hersyvä. Ruåttinkieli on nätist hampais ja moni muuki assia ja tyyppi naurutta (taik vtutta). Onneks Heikinheimo ei tiänny yhren kansakoulupressan Nooppelist siihe aikka viäl mittä…

Ainostas yks assia harmitta. Alust saakka. Heikinheimon kiäli on juur simmost luistavaa ja tyylikäst, ko ittekki tahrois naputta, mutko ei ossa. Totisest ei olis tarttenu ammatinvalintunnil istuksi.

Noutaja tulee

…koha ny ekaks on tiätyst menny. Hakema. Lainastoautolt.

Paul Rees: Robert Plant — Elämä (Like, 2013)

Janne Salmi: Vanha rokkistara — Jussi Raittisen ja The Boys -yhtyeen tarina 1977–2014 (Karisto, 2014)

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot (k & h, 2009)

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 2 (Sammakko, 2013)

# Pläntti

Luvin tosa juur jonku, »Plant & Zeppelin», tjsp. — Mut hey. Kukas näit oikke koortinoitte, nimei meina. Eiks Keefilt lykätty tismalles samannimine, joku aika sit? Nimetki loppunu mailmast…

# Rokkistara Jussi

Osa II, siis. Luvin aikoinas sen ekan, turisinki, ja lopultas hommasin hyllysse. Opus oli ½pilotettu baaskal taitol. Enkä kyl tästäkä tykkä, yhrel vilasul ainaska; kikkara fontti, kaks plstaa, kauhiat välit. Mist ettippäi taide ja rokki yhte kuulu?

# Turun puretut talot 1 ja 2

Stana… :O

– – –
• Kirjalinkit johtavat Kirjavinkit-sivuston arvosteluihin

Opustelen. Olen, siis.

Lainastoautolt juastui, tiätyst.

[kansi]Fanni Helenius: Pitkä etappi (Kurikka-paino, 1980)

Mikael Huhtamäki: Live in Finland — kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979 (Gummerus, 2013)

Kalle Isokallio: Uutta Matoa koukkuun (Paasilinna, 2014)

Matti Pitko: Puolikarkeat muistelmat (Paasilinna, 2013)

Arto Teronen: Ikuisesti nuori — Jarno Saarista etsimässä (Suomen Urheilumuseo, 2012)

Jokune sana viikovaihteeks.

# Live in Finland

Klassine tilanne, eli »kui tää kirjotetti vast ny?». Jokune vuaskymmen on tapeltu, enempi taik vähempi, juur näist assioist: millo ne käve, mitä ne sano, mitkä ne soitti ja ketä siäl oli. — Hra Huhtamäki ei kilisyttel mittäkä klokui, mut ansiokkaalt vaikutta. Nätti 390 sivu ja siistist rajatut vuaret. Ketä muka kiinnosta mitä o sattunu 1970-luvu jälkke… :b

Lue lissä…

Nostalgiatrippi — kaikki Beatlesin vinyylit kuuntelussa

Selailinpa aamupalaksi Steve Turnerin opusta Kovan päivän kirja – kaikki Beatles-laulujen tarinat. Alkoi vyöryä muistojen virta. Muuta ei ollut tehtävissä: kuulokkeet korville ja kaikki vinyylit non-stoppina, yhteen putkeen. Uffs.

Please Please Me [1963]

Rupinen ja raakakin debyyttilätty. Tällä on aina ollut iso paikka sydämessäni, vaikka en osaakaan tarkalleen sanoa miksi. Jokin vain viehättää.

Kenties kyseessä on se tietty 60-lukuinen optimistisuus ja naivius, nulikkamainen ilo ja energia, joka tunkee lähes joka raidalta. Vielä ei olla kovia staroja eikä todellakaan mitään Suuria Säveltäjäneroja — puolet kamasta on lainamatskua. Enemmänkin asialla ovat Liverpoolin pikkujannut joita on lykästänyt kun on päästy peräti studioon. Tuotanto on kolkkoa ja voikin oikeastaan puhua »live-levystä».

1980-luvun alkuvuosina muistan huudattaneeni tätä useinkin, perjantai- tai lauantai-iltapäivisin, ikään kuin viikonlopun alkajaisiksi. Erityisen vaikuttavia ovat edelleenkin Lennonin vokaalit lainakappaleissa. »Anna» ja »Baby It’s You» ja tietenkin päätösbiisi, klassikosti rokkaava »Twist and Shout».

Tippavalu uhkaa, varsinkin kun vertailee kaikkiin näihin munattomiin nyky-williamseihin. Jeesus, kuinka elinvoimaista rock joskus olikaan!

Ojaharjua ja Newmania

Lueskelinpa männä viikolla jokusia elämäkertoja — tai muistelmavirityksiä, miten vain. Taso se heilahteli.

Starttina Jorma Ojaharju: Tämä elomme riemu ja rikkaus [1999]. Ei nyt huono, paikoin jopa kohtuullisen hümör ja persoonallisesti kirjoitettu.

[Jomppa: kansikuva]

Jomppa Ojaharju: Tämä elomme riemu ja rikkaus [1999]

Jokunen tyylittömyys kuitenkin häiriöitsee suoranaista orgioitsemista. Tautofonian välttöä opetettaneen jo alkeiskursseilla, mutta niin vain herr Ojaharju on tykästynyt aivan tolkuttomaan ryöstöviljelyyn sellaisen ilmauksen käytössä kuin »nenäytyä». Olisin uskonut pienemmälläkin ja tokikin oivaltanut kuka sen kehitti. Mutta ehkäpä kirjallisessa intelligentsijassa on tällä jokin minulle arvo avautumaton?

Monien muistelmien helmasynti, kollegojen tölväily, ei myöskään tyystin loista poissaolollaan. Osansa saavat enemmän tai vähemmän, rivien välissä tai suoremmin, mm. Erno Paasilinna, Eeva Joenpelto ja Tuula(liina) Setälä/Saarikoski/Varis. Kaunaisuus ei siis ole mitenkään arvoisan puhemiehemme yksinoikeus. Mutta oikeinko muistan; eikös jossain »tutkimuksessa» väitetty äskettäin, että kirjailijasto se juurikin on kateellisin ammattikunta?

Toki kynämies heitteleiksee väleihin itsekritiikkiäkin, mm. väittää häpeilevänsä aiempaa teostaan Minun Kosmokseni. (Lienee siis hyvän raadollinen juoruopus joka tarttee hetikin lukaista, heh.) Yep yep, tämä on perin sopivaa jysärilukemista, tai kirjailijaa kenties mukaellen, koistiskahlausta.