Tahdon tulla huijatuksi

Ainaski melkkest. En tahro tiätää, en liika paljo. Sen vaa, mitä suaraa näjen.

Tommone tuli taas miäleen ko plarasin Amatsoonin eläväkuvaosastoi. Olen jo kauva aikka kualannu Jan Troellin pariaki mestaripläjäyst, The Emigrants ja The New Land (Maastamuuttajat + Raivaajat). Ne onki juur männä vuan julkastu BD-muaros. Sattusin niit vilkasema ja juuttusin kattoma: bonusmateriaalit.

Mää en tykkää niist. En yhtikä. Mun miälest koko eläväkuva pilottu sillo, jos nupis kiäri joku härökuva, misä koko kamerakööri vahta ko tähtipari pussa. Niimpal herkkää! — Paitti ett ohjaaja huutaa ja apuri köhii ja joku apustaffi veti vaaterekin nuri. »Cut

En tahro. En haluu nährä ett kummone kamera laskeutuu rappussi kattoma avaint akan käres. Munt ei kiinnost stuntit eikä kompuutterimaisemat eikä varsin, jos joku juttele taik hoila jonku pualest. Mää koitan ussest jättä elämäkerroistki tiätyi assioi lukemati, jolsen o pätkää viäl vahrannu. Vadduuks se mull kuuluu onks Gilda lepakko…

Illuusio! Siit täsä puhe on. Mää tahron säilyttä sen; pompat siihe eläväkuvan mailmaan sisäl, ilman ett kaalis pyärii mittä ylimääräst. Puhtone miäli. Pirelkkä muut se tunkkinne, How-This-Classic-Movie-Was-Made-turhanne. Illuusio! :b

Ja Troellit säkkiin. Tuliki kallein ostamine tähä saakka. Ain ei passa ol sulovileeni.

Mykkänä

No ei iha. Musikki pauha. Puheet ne vaa puuttu kokonas, samate tehostevinku. Niitte paikal vilautella »planssei». Juu. Akkunas pyärii mykkäeläväkuva: silent film, niinko lontoos sanota.

Mää ole tykästyny. Niis o jottan alkuperäst ja erikoist. Kuva, naama, ilmeet, juani. Ei mittä ylimääräst. Muzakki lua tunnelma — taik tappa. Kaikk puuha tapahtu vähä erinkaltasest ko muute, kauhiast ko ei voi vuaratta. [Fritz Lang: Metropolis (1927)] Musavermeet baitöwei oliski hyvä ol paremmast pääst, see verra otta orkesterit rooli *täytyki parantta*.

Kaik ny ei sunkka uppo. Joku Fritz Lankin Metropolis (1927, kuva) keikku kaikis listois, mut mää ole onkelmis. Olen sitä koittanu veivat nätti viis kertta ainaski, turhaa kaik. Puales välis loppu puhti. Sama homma Citizen Kane. Kolme vartti ja kaputt. Eikä esmes Chapen A Woman of Paris (1927) mikkä erikoine ollu, vaik kokonas katoinki. Mul onki nupis jotta vikka, kert samaltappa käy ussest opuksis. Arosusi, Huvila meren rannalla ja Sadan vuoden yksinäisyys. Turha koitta. Klassikkorajottene. Mut sitä miält mää erelleski ole, et tylsä on tylsä. Miks varte ittetäs kiruttama?

Viimeks löytys tost etesen matolt D. W. Griffittin Orphans of the Storm (1921). Siit ettippäi. Hiljaa hyvä tule.

BBC Culture: The 100 Greatest American Films

Joo jep. Pritit on taas pannu filkat järjestykse. Täl kertta amerikkalaiset.

BBC Culture: The Amerikkalaisen elokuvan 100 parasta

Jokune huamio.

Prittiläs kaahata vääräl pualel tiätä. Siit seura totkai lookisest, ett listaki o alessuite, satasest alaspäi. Hahha.

Listan ykköne, siis vimppa, on mun vihakki. Pahuttas kans laskin pätkät: 83 niist olen nähny, muutama kymmene hyllyski. Pari nime löyty mitä en ol ikän enne eres kuullu. Mää hämmästy. *virn*

Ja kanetti on pakko pistä. Helvatust oltais köyhemppi ilma muit mait — Ranska, Italia, Venäjä/CCCP, Ruåtti, Aki.

Miss' soutaen tuulessa, Amazonilla

Tilasin niinko ennenki, eläväkuvapakeeti. Kokoelma ja sarja, pakkaus samalaine, nimet vaihtu, jokases kuus raina. Myyjäki tuttu, homma pelannu. Paitti ny.

Pakkaus oli kulkenu vissi rekan nupis coast to coast, sen horatsun berssen al. Joka helvatu kulma kurtus ja repalet jäljel. Yks kulma viäl teipattuki, ja takakannes punaset hintaklapun jämät. Eikä toi ny viäl mittä. Yks leffa uupus. Ja oikke tarkast ko mulkkasi, avasin jokase paffikuare, ni yhres oli kaike lisäks väärä pätkä. Alec Guinnessin klassikon tilal hoilas joku The Fabulous Three: Garland, Sinatra ja Dean Martin.

Aikast hyvi, eiks vaa? 4/6!

Hupa tiätystki jatkus.

Käytin 20 minutti my precious & valuable time, ja kyhäsin myyjäl valitukse. Vastakki oli hauskane. »I apologise» ja bla bla blaaa, butt finally »please can you provide pictures of the condition».

Kuvei!?!

Mun vastaus ei kiältämäti ollu iha kaunokki. Keräsin kaunaa yän yli ko lippone, ja tylyti. Et mix helvatus te itte myytte sontta, in the first place? Mikä o teijä freekvenssi — joka 1000. pakkaus avata? Millai mahreta napat kuva levyst mikä puuttu, Äpplen taigakammeral vai? Ja montaks kiakko täyty karottu, ennenko katotte hyväks korvat mittäkä stana?

Orotan vastaust ny. Baaskan myivät. Mää arvaan et koittiva uitta tyhmän finki kölin alitte.

Sittin' in the back row

…of the movies on a Saturday night. Eiku, Friday. No siis, mihenkä menny.

Melvin Frank: Samppanjaa ja syrjähyppyjä (A Touch of Class, 1973)

Mark Lucas: Marianne Faithfull — Live in Hollywood, 2005 (2011)

N/A: Bruce Springsteen — Becoming the Boss. 1949 to 1985 (2006)

G. W. Pabst: Pandoran lipas (Die Büchse der Pandora, 1929)

Tommottiset tosa hommasin viikol. DeeVeeDee-kiakoi. Sana viikovaihteeks:

Samppis-pätkä on britti-humppa. Sunkka mikkä erikoine, luule, mut pääosas loista loistava Glenda Jackson. Nappas oikke Oscarinki. Kert mää ole ain Glendast intoillu, päätin nyte kaivel ne kaik häne leffas hyllysse. Saas katto kummone jopi tule.

Rööki-Mari! Munt sit harmitta, eten ol saanu mennyks hänt kattoma; senttäs kolme kerta Suames jo käyny. Koht o myähäst, sano. Helppo kyll arvat et meno on raarollist. Voi ol ett tämän keikan ko vahta, ni hinku lakka… 8|

Bossi ei voi välttä. Keräilys hänki. Tämä on joku haastiskiakko — urella häne nuaruure syntejäs, häne kavereiltas. Intresantti taik baaska, paha sanno.

Pandora’s Box. »Taas viestinviejää tarvitaan, laittaudun jo vartoomaan.» Taik jotta. Nii siis, tämä on klassikko ja mykkäpätkä. Mää ole ny jostan syyst niihi tykästyny ja pistän hyllyn peräl ko vasta sattu. Tätä en ol ikän nähny enkä mittä juur tiärä. Kyl mar kertto siit antikin tarust — ko Pandoora meni Greekis avelema?

Tämmättis. Taas pärjätä.