Hats rocks off

Tulin tosa ehtoost kiäräyttäneeks lautasel yhre kokoelman. Aikas kanttaki kattelin, ja kyllähä siit tartte pikkase pärist.

Huuperi on kerenny Aurajoes juaksema. 1976. Melkkest neljäkyt vuat menny. Niist ajoist vois kaikelaist sanno. Eri mailma ny ainaski, biisei osatti viäl tehrä. Täsäki lätyl löyty jokune hianokki, vaikkei mikkä best-platta olekka. Harvinaisuuksi melkkest kaik. Etei vaa olsis ollu sinkkui jokane.

Mut stoori starttas takakannest.

Tsuumasin tyyppei aikani. Rupesin funderama. Moni yhre-tähre-ihme, pari voi-herran-tähre, ussempi jo vainautunu. Ne elävätki käpyttele ikäluakas 60–70. Jos vähä muistelis.

Lue lisää

Cilla Black – R.i.P.

CB on sitten jättänyt meidät, hänkin. 72-vuotiaana. Pari sanaa paikallaan.

Sitten minäkin rupesin rokkaamaan… ja poppaamaan, joskus 1960-luvun lopulla. Akai-kelamankasta kajahti ja yksi vaikuttaneista oli Cilla Black. »You’re My World», »Anyone Who Had a Heart», [kansi] »It’s for You» ja »Alfie». Nuo mainitut ainakin tulvahtivat nauhalta, enoni äänittämältä. Hinkkasinkin narua seuraavat 15 vuotta.

Cilla Black (o.s. Priscilla White) ei tietenkään ollut erityisen black. Eikä big. Ei hänestä puhuta rockin raamatuissa, ei ainakaan litteimmissä, eikä varsinkaan kohdassa missä istuu muudan Faithfull. Sekoa ja särmää puuttui. Patukka uupui sekin.

Samasta sarjasta löytyvät ehkä Mary Hopkin, Lulu ja Sandie Shaw. Hyvin vedettyjä hienoja biisejä, ja that’s it. Mutta kyllä Cillasta aisti myös tiettyä tyyliä ja aitoutta, sitä 60-lukulaista, jota sanoiksi on hankala panna. Tehdastuote ei CB ollut.

Ja mitäpä piittaisin. So long, and thanks for all the fish. Minulle olet spesiaali. Tuosta lähtee…

The Very Best of Cilla Black

Cilla Black obituary [The Guardian]

You’re My World [YouTube]

Who — do you love?

Outoa jollei kummallista.

The Who: Hooligans, 2-LP (promoversio) (MCA, 1981)

The Who: Pop History Vol 4, 2-LP (Polydor, 1970)

The Who: Listening to You – Live at the Isle of Wight Festival 1970 (Pulsar, 1996)

Orkesteri ei edusta minulle mitään erityistä. Huomaan silti hommanneeni kaksi tuplavinyylikokoelmaa ja dvd-kiekon (jolta tarjolla legendaarinen (?) livekeikka), kaikki kolmen kuukauden sisään. Ennestäänkin löytyy kolme normivinyyliä ja kaksi cd-kokoelmaa. Whoh?

Sulovileeniyttä. Onneksi sentään ihan muutakin.

Lue lisää

Pinoja pitkin poikin… loikin!

Vaihteeks traijatti iha kahrest paikka. Itelliaanos täyte reppu ja kassi, lainastoautos riitti vähempiki. No katotaas. Opusosasto, muut sit later, jos.

Erkki Aurejärvi: Kovaa peliä — muistelmat (Into, 2013)

Esko-Juhani Tennilä: Toppari Arkadianmäellä (WSOY, 2013)

Mul o lainastoautos vetämäs erikses paprulista, simmone, misä pyytele niit heijä autokirjoi. Siält sit putto sillo tällö mitä sattu. Sem pääl mää varaile kaikke muut heijä netissäs. Jaa, mikä vidzi vai? No autovaraus ei maks mittä, muute iske 6 markka/kirja.

Lue lisää

Kalevalan laulumail'

Ostin meina Huutiksest halpiskikkaran, »2 alkuperäistä». Ei pal muut puutu ko »Katso kuvat!!!» :p

Mut Kalevala se o. Kaks ekaa lättyy: People No Names (1972) ja Boogie Jungle (1975). Toi PNN löytys jo hyllystki, iso musta. — Remasterointi noist varmast uupuu, ei tält hinnal. Vinyylist kyl parantta, siin o harvinaise tunkkaset saundit. Mitä se tekniikka veti sillo? Ei ainaska viimisen pääl. *dahha*

Kalevala oli mainio kompo. Ekas Ruisrokiski. Aluks oli baitöwei kannuis muudan Henry Aaltonen, harmi etei ol taltiointtei. Meno oli arvatenki dadapitost. Ja tiäs mihe olsivat päässe ellei kitaristi Kurkisel olis käyny huanost. :(

Nii, olisha se kolmaski. Abraham’s Blue Refrain, 1977. Driim on…

Kiakkovuaros

Luukust lappa hyväl tahril lituskoi pakeetei. Siit hualimati täyty välil jalkkautu, kunto happane muute. Sitäpaitti, ne yhret kiakot ei mahru eres räppänästkä. Keskustaan, hopla!

Ensmäises pyäryläpuljus koitti heti ylläri. Samal ko se klerkki kaiveli mun tilatui lättykikkari, mää itte kohnasi pahuttas isomustaloori. Ylensä riittä minsa. Hinnat o luakka 50–180 markka, turha hukat vaivaas. Mut nyteppä lojuski halvennuksi, 12–18 mk. Sillo jo jutella:

April Wine: The Nature of the Beast (Aquarius, 1981)

Dave Dee, Dozy, Beaky, Mick & Tich: Greatest Hits (Philips, 1976)

Ike & Tina Turner: Hunter (Blue Thumb, 1969)

Sunkka noist ny kalsarit kastu. Tolkullissi tok.

Lue lisää

Buukkibommi

»Kun raataa selkä vääränä… siitä saa vain…»

…aarrearkun kottisses. Koha vaa traijaa Itelliaanost 16,5 kiloo repus ja kassis. Ja ruppe herkuttelema.

Tämmötti opuksi esmes:

Reinhard Gehlen: Vuosisadan vakooja (Kirjayhtymä, 1972)

Olli Järvinen: Aikalisä luonnolle — ekologin esseitä (Tammi, 1984)

Niilo Koljonen: Suomalainen vankileiriraportti (Teos, 2011)

Esko S. Lahtinen – Juha Tamminen: Jalkapallon MM-kisat. Uruguay 1930 — USA 1994 (Intereuropean Publications Ltd Oy, 1997)

Pentti Linkola (toim.): Isänmaan ja ihmisen puolesta (Suomen Sadankomitealiitto ry, 1960)

Juri Ljubimov: Pyhä tuli — teatterimiehen muistelmia (WSOY, 1987)

Bruce Lockhart: Britanniaa edustamassa (WSOY, 1934)

Jaakko Okker: Vihaa itseäsi niin kuin lähimmäistäsi (Kirjayhtymä, 1973)

Paavo Rintala: Kekkosen aika (Otava, 1970)

Robert Penn Warren: Kaikki kuninkaan miehet (Gummerus, 1976)

Jokune kikkaraki:

Lue lisää

Slade — Slade Alive! (1972)

Käven kohnamas kiakoi eilä. Niit mustei, reikä keskel. Valutellas jokusist, yks kerrallas, ja pahuttas ja vaihteks, hintajärjestykses. Sen mukasest ko mennä pomppa nipu pääl Slade ja live.

Sukkela lätty, pakko sanno. Ei välttämäti mikkä elämä suurempi ja mahtaak kiivet missä kaikkie-aikoje listoilka. Liika pal sitäpaitti pulitinki, 20 rossa ylitte. Mut tämä ny vaa sattu olema yks niit nuaruure levyi, juur niit, mitä porukoitte kans sählyluukus huuratetti, kapiselt kasettimankalt. Slade oli kova sana siihe aikka, 1972–73. Männä kymmenes vuares olenki hiplannu tätä monet monetuiset kerrat.

Baitöwei, hamsterin eka homma o nykyjäs, kotti päästes, ain se sama. Netti auki ja kattoma, mitä tuli oikkiast ostettu. Levyist o billioona verssio, monis eri mais, eri kansil, eri kappaleilki. Ainostas erkki erotta airot phouneist, siäl paikan pääl.

[Slade Alive! -kansi] Ylläri tuliki heti. Slade Alive! ei o aito live. :O

Se o samantapane feelu ko Kirkanki »live» vuarelt 1967. Varata joku (mitätöine) studio, kasata vaivaset vahvarit lattial, valkata jokune sata fani pilottama kalsonkis, ja nauha pyärimä. Ilmankos munst ussest tuntuski kovi kummalliselt sillo aikoinas, ihanko olis siin levys ollu jotta vikka *baaska mankka!*. Ja taaski joutu sanoma — tiato lissä tuska. En olis tahronu tiätä. :/ Osin samast syyst, jätän kuuntelemati nyte. Mennä 40 vuare muistoil.

Sladen cover-valkut ei o jokapäiväissi ylensäkä. Täsäki he ensiks vetä yhre mun suasikkiballaadin »Darling Be Home Soon», ja platan päätteeks 8 minsan versuuni klassarist »Born to Be Wild». Seuraaval levyl (Slayed?) sai käsittelyn Janisin »Move Over». Ei kylmänny, ei. Jos oikke muistan ni menopalat kulkke ilma sanomist eikä Noddy sunkka säästel. Vähä sillai Riku-mallisest raspittele.

Kansi näyttä silt et pumppu juur loikkas meijä itärajan ylitte. Manu ei olsis suastunu. Färinäkymä o sitäpaitti kovast sama ko Arja-tädin kiakos Laula kanssani toveri, mut nehä ilmestyski melkkest peräsi.

Seuraval kerral kälätellä Jethro Tullin… enpäs sanokka.

# Post skriptumi

Kaukaloitte viärel ilmestys pari henkeheimolaistki. Oli oikke mukava pälättä, Sweetist, Genesiksest, Procolist, Nazarethist ja *krhm* Van Der Graaf Generatorist. Yks kerämise hianouksi. Pääse välil unhottuma.

Mikko Alatalo ja Coitus Inc — Viimeinen lehmipoika (1978)

Pualiklassikko, pualivahinkos, hyllysse. Kyäräsi meina piremmä aikka sitä seuraavan vuare kuplettikiakko Onnenpoika. Kui ollakka, yhyti männä viikol kummakki.

Lehmipoika-lätty sattus aikoinas huano rakose. Alatalo–Rinne rustas rakkauslauloi, muu mailma huuratti Pelle ja Clashi. Multaki meni itte alpumi sillo ohitte, mut kolme kappala ei: »Hannelore», »Pequeña» ja »Hyvästi, Mona». Toho voi lisät nimibiisin (minkä kuulin eka kerra vast ny), ja siin onki killeerit. Oli näköjäs kyl tiaros. Ne o kummanki puale alotus- ja lopetusvedot.

[LP-kansi] Mää olin nuari ilma nettei. Musan kuuntelemises riitti pikkase haastet. »Hannelore» oli iha liäväst erikoine hunnihumppa, ja vaik sainki sen kaseetil, ni aikast moni kohta ei kyl auvennu. Tuubingeni? Zaizaizai?? Leebenvurstin marenki??? :)

Sama koske osalttas »Pequeñaa». Siinhä o hispaanomeininki. Kertsis verellä espanja, (hiano) sovituski o lattari. Noit molemppi onki kiva tutkail tekstiliitteest nyte. — »Hyvästi, Mona» ei o mun suursuasikki, mut se jäiki miäle muust syyst. Kappala veivatti aikoinas Levyraaris ja Klasu Järvine oli kauhuisas. »Tuossa melodian kohdassa EI VOI OLLA kromaattista laskua!». Vähäks olkkaris naurutti.

Toistan itteeni, mut pakko sanno. Näit ei enä tehrä. Ei osat, ei eres Alatalo–Rinne. Esmes toi »Hannelore» o ältsyn hiano stoory ja ittesäs ko piäni novelli. Kyse onki tarinankerronnast. Se taas ei onna, jolsei o lukenu muutki ko Suomi24-palsta. Mää luule, et jos mene toril kysymä joltai 25-veelt, et kuka oli Immanuel Kant, ni tulos o karu. »Putosik se BB:st?». Kui sillo vois eres ymmärttä laulun, tekemisest puhumatika?

Mää ole onnesan. Uuretas pyärimä. »Hannelore, Hannelore, sä tunsit vetoa marenkiin…»

Bryan Ferry: These Foolish Things (1973)

Täst riitti aikoinas paljoki poru, villoi vissi vähempi. Eikä mittä uut sunkka. Jos teke erinkaltasest ko porukka, ni lynkki o likel. Majestettirikos.

Nuaremmil voi kertto et kuvio oli köykäne. Mr Ferry ny vaa kyllästys hoilamisse Roxy Music -orkesteris ja päätti kiskast sooloplata. Välipalaks niinko. Muute hyvä, mut hän päätti levyttä muitte kappaleit. Aikast moni oli sitä miält et tuli valkattu huanost, käsittelyst puhumatika. Rovio pysty!

[kansi] Kannest kattele viatoine Travoltan näköne sälli, enne Travoltta. Enkä hämmästyis, jos Elvarilt löytyis tomne kanssi. Moni veti palkokasvit jo tostki, mut kuunnelles meni kuppi nuri kättelys. Eka raita o heti Dylanin »A Hard Rain’s A-Gonna Fall». Eikä eres hävenny. *wirn*

Eletti pikkase erilaissi aikoi sillo. Oikkia rockki oli Pyhä Toimitus, ja karsinan määräs katekismus — NME, MM ja kotoperäne Musa. Sontaaki sai lykät jos tunnusti heti, mut airan yli ei ollu assia. Jumalte tekemissi ei ollu koskemist. Tervaa ja höyheni löytys noppemmi ko kerkis sano Zimmerman…

Ja sit tule tämä yks Ferry. Raappi nenustas punast. Eikä piitta baaskaka.

Alpumi meni mult aikoinas vähä ohitte, mut kohkamiset muistan. Onks se kummaka, ko kuunttele fraseeraust: »Ha, ha, ha, haard rain…» LOL. Ei siis mittä kunnioitust. En tiärä miltappa äijä kappalat valkkas, mut saiskos arvat et »Otetas muutama noit nuaruure suasikeit, veretä mirri kaula ja hönkästä.»

Liki 40 vuat o menny. Kertäpyärityksel ei olleska huano. Kappalat o hyvi kaivettu, pari klassari, jokune tuntematon ja muut siit välist. Taustat veretä mallikkaast, sovitukset toimi. Passa oikke hyvi luukutta autos taik päiväl taustaks ko paiski hommi.

Mahta se aikalaiste jumalansana ol hupa lukemist ny? :)