Hats rocks off

Tulin tosa ehtoost kiäräyttäneeks lautasel yhre kokoelman. Aikas kanttaki kattelin, ja kyllähä siit tartte pikkase pärist.

Huuperi on kerenny Aurajoes juaksema. 1976. Melkkest neljäkyt vuat menny. Niist ajoist vois kaikelaist sanno. Eri mailma ny ainaski, biisei osatti viäl tehrä. Täsäki lätyl löyty jokune hianokki, vaikkei mikkä best-platta olekka. Harvinaisuuksi melkkest kaik. Etei vaa olsis ollu sinkkui jokane.

Mut stoori starttas takakannest.

Tsuumasin tyyppei aikani. Rupesin funderama. Moni yhre-tähre-ihme, pari voi-herran-tähre, ussempi jo vainautunu. Ne elävätki käpyttele ikäluakas 60–70. Jos vähä muistelis.

Lue lisää

Cilla Black – R.i.P.

CB on sitten jättänyt meidät, hänkin. 72-vuotiaana. Pari sanaa paikallaan.

Sitten minäkin rupesin rokkaamaan… ja poppaamaan, joskus 1960-luvun lopulla. Akai-kelamankasta kajahti ja yksi vaikuttaneista oli Cilla Black. »You’re My World», »Anyone Who Had a Heart», [kansi] »It’s for You» ja »Alfie». Nuo mainitut ainakin tulvahtivat nauhalta, enoni äänittämältä. Hinkkasinkin narua seuraavat 15 vuotta.

Cilla Black (o.s. Priscilla White) ei tietenkään ollut erityisen black. Eikä big. Ei hänestä puhuta rockin raamatuissa, ei ainakaan litteimmissä, eikä varsinkaan kohdassa missä istuu muudan Faithfull. Sekoa ja särmää puuttui. Patukka uupui sekin.

Samasta sarjasta löytyvät ehkä Mary Hopkin, Lulu ja Sandie Shaw. Hyvin vedettyjä hienoja biisejä, ja that’s it. Mutta kyllä Cillasta aisti myös tiettyä tyyliä ja aitoutta, sitä 60-lukulaista, jota sanoiksi on hankala panna. Tehdastuote ei CB ollut.

Ja mitäpä piittaisin. So long, and thanks for all the fish. Minulle olet spesiaali. Tuosta lähtee…

The Very Best of Cilla Black

Cilla Black obituary [The Guardian]

You’re My World [YouTube]

Who — do you love?

Outoa jollei kummallista.

The Who: Hooligans, 2-LP (promoversio) (MCA, 1981)

The Who: Pop History Vol 4, 2-LP (Polydor, 1970)

The Who: Listening to You – Live at the Isle of Wight Festival 1970 (Pulsar, 1996)

Orkesteri ei edusta minulle mitään erityistä. Huomaan silti hommanneeni kaksi tuplavinyylikokoelmaa ja dvd-kiekon (jolta tarjolla legendaarinen (?) livekeikka), kaikki kolmen kuukauden sisään. Ennestäänkin löytyy kolme normivinyyliä ja kaksi cd-kokoelmaa. Whoh?

Sulovileeniyttä. Onneksi sentään ihan muutakin.

Lue lisää

Pinoja pitkin poikin… loikin!

Vaihteeks traijatti iha kahrest paikka. Itelliaanos täyte reppu ja kassi, lainastoautos riitti vähempiki. No katotaas. Opusosasto, muut sit later, jos.

Erkki Aurejärvi: Kovaa peliä — muistelmat (Into, 2013)

Esko-Juhani Tennilä: Toppari Arkadianmäellä (WSOY, 2013)

Mul o lainastoautos vetämäs erikses paprulista, simmone, misä pyytele niit heijä autokirjoi. Siält sit putto sillo tällö mitä sattu. Sem pääl mää varaile kaikke muut heijä netissäs. Jaa, mikä vidzi vai? No autovaraus ei maks mittä, muute iske 6 markka/kirja.

Lue lisää

Kalevalan laulumail'

Ostin meina Huutiksest halpiskikkaran, »2 alkuperäistä». Ei pal muut puutu ko »Katso kuvat!!!» :p

Mut Kalevala se o. Kaks ekaa lättyy: People No Names (1972) ja Boogie Jungle (1975). Toi PNN löytys jo hyllystki, iso musta. — Remasterointi noist varmast uupuu, ei tält hinnal. Vinyylist kyl parantta, siin o harvinaise tunkkaset saundit. Mitä se tekniikka veti sillo? Ei ainaska viimisen pääl. *dahha*

Kalevala oli mainio kompo. Ekas Ruisrokiski. Aluks oli baitöwei kannuis muudan Henry Aaltonen, harmi etei ol taltiointtei. Meno oli arvatenki dadapitost. Ja tiäs mihe olsivat päässe ellei kitaristi Kurkisel olis käyny huanost. :(

Nii, olisha se kolmaski. Abraham’s Blue Refrain, 1977. Driim on…