Papu itää ja maa pitää

…hoetti me mukulatki. Sillo ei kylläkä mittä papui missä ollu, ei ainaska valminas. Nyte o. Kannatta jemmat!

[Valkoiset pavut tetra]

Valmitteks tehryt ei tiätystkä täsä tönös hapannu, ylensä. Eikä ne kehumistaka juur kaippa, täynnäs EEE-koodei ja tiäs mitä. Mut järjenkäyttöki o sallittu, jopa nykyjäs. Sähkökatkon varalt täytyy torpas ol lootalline varasyämist, ja sit se vähä piänempi osasto: jolsei kerke kauppa taikkei viitti. Hyllynmitta säilyket ja tetraa.

Moont hyvä assia. Heti valmist, kylmänäski. Säilyy pariki vuat. Kastike mukan. Voi ryyrittä millai tykkä: vihanneksei, juureksei, pakastei, magaroonei, ohraa, makkaraa ja elukanliha, sen mukka mitä sattu löytymä. Vekemalli käy hyvi. Joku voi naureskel ett »heti valmist», mut hymy saatta hyyty jos ruppe pulerama itte. Kantsii kauppareissul vilast niit papupakkauksi. Kyljes sanota pari assia. Liotus- ja keittämisaika. Jeh. :D

Hintaka ei polvilles pistä. Tämmäne Pirkka-tetra maksa lähi-Koos rapiat 4 markkaa (11 mk/kilo) ja Liiteri myy samaa kamaa peltipurkis, 3,30 mk (8 mk/kg). Muitaki papui löyty hurumykke. Kidneypapui jos lykkä pyttipannusse, ni vähän on ko poppareit tekis. *bäng!*

Nötkötti, tonnari ja papusatsi. Pitkäl jo pärjä sinkle.

Putkinotkahdus

Koitin tosa taas hiukka siwistä ittetän. Lukke klassikon. Kuhmuraiseks käve.

Juutas, Rosina, Malakias, Ananias, Repekka… siit se heti alko. Naurettavi nimei. Ärsyttävi! Rosinast tuli miäle rusina ja se Don Kuijoten hevone. Mitä tarttis funderat kirjailijast ketä pistele päähenkilös ämmäl hevosen nime? Sympoliikkaa? Iihahaa vaa ittellens. Mää kyl jo aavistinki, ett toho se sit tyssä.

Ikenet irves mää hinkkasin nafti 100 sivu. Sit tartti lopetta. Kerrontta oli haahuilevaa, maalailevaa, hirast. Tylsää. Maisemakuvaukset ja muut simmoset tuntus teipatuilt; ihanko olis tekijä hakannu kirjan jo valmitteks ja sit huamannukki et berhanas… luanto unhottus kuskat mukka — ja sitäpaitti, tarttis saara yli 500 sivuki, et ruveta puhuma. Klassikost. Tiileskivest.

Kanssi kines. Kuulemiin.

[Jotuni: Kun on tunteet] Mut ans ol. Avasin toiset kannet. Nainen. Novellei.

Jo rupes lyyti kirjottama! Vaik mun piti vaa vilkast jokune sivu, ni oliki pakko ahmast koko 124 samantiän. See verra virkiäst kulki virke. Siis täsä: Mari Jotuni — Kun on tunteet (Otava, 1966/1913).

Pikkase hauskast on, ett he oliva saman aikakaure lapsei. Liki täsmälles samanikässi. Joel Lehtonen syntys 1881, Jotuni 1880. Ja pakko sanno, tämän lukasun jälkke, et kauhia ero on tasos. Jotuni kirjotta hauskan koukeroisest, yllättäväst, sillai… luanolisest. Lause elää. Ihmiset on verta ja lihaa. Jos olla hiljakses, ni latinki on silti kova. Huumori kulkke mukan kans, siäl sokkelois, riviväleis, ilma osottelemist. Juur sillai ko mää tykkä. Sitä se Putkinotko vissi olis kaivannu, ryysyläiste ikiomaa nauruu omal kohtalolles. Vaik sit kolkkooki. Vähä niinko eläväkuvis Milanon ihme (De Sica, 1951) ja Rumat, likaiset ja ilkeät (Scola, 1976).

No juu. Romaani on eri ko novelli. Mut joku ny vaa kosketta sialu, ja toine ei. Jotuni teki munst fanin kertalaakist, ja täytyyki hommat koko tuatanto hyllysse.

Wigwam – 50-vee-juhlakonsertti

Tarskos pahuttas poiket?

[Wigwam-kiertue 2018]
Ekax täytyy kyll tarkistel et konttaak he kepin kans platsilles. Vai rullaile komiaste rollaattoris? Sitäpaitti, tarkemmin ko katon, siäl näkyyki roikkuvan joku Maija Paavone. Tairanki jättä väli. :(

Ilmotuski viduralla. Tarttis varmast ol eilä ostettu M$-masiina taik viiko vanha Antroitti… eikä joku Mäcin kahre vuare ikkäne The Selain. Ei tämä ol munt varte, kylsse nii o.

• Lippu.fi: Wigwam 50 Years

Evan Hunter – Poikaviidakko

Tulipa juur hommattu. Eläväkuvaopusten klassikko, luulen.

[Evan Hunter: Poikaviidakko]

Evan Hunter: Poikaviidakko (1963/1954)

kirjan nimi taik kirjailija ei paljo ehken sano. Mut jos paiskata simmone leffan nimi ko Älä käännä heille selkääsi (Blackboard Jungle, 1955), ni jo ruppe kloku soima? Se raina tehti täst kirjast ja sen alkutekstitte takan huuratetti Bill Heilin »Rock Around the Clock». Rokki oli syntyny. Ainaski lekenda.

Alotin eilä lukema. Sujuvast hän kirjotta. Mut kyl munt heti häiritte simmone mikä ryämii siäl rivitte väleis: poliittinen korrektius. Kirja tehti 1950-luvun alkupualel, sillon ko Croucho tunsi Doris Dayn ennenko se oli neitsyt, McCarthy alotteli vainojas, ja tupakki veretti olkkaris puku pääl monot jalas. Amerikka. Lume-elämää.

Toi kaikki teeskentely näkyy täsäki tekstis ja ihan jopa samaltappa, ko aikakauren toises leffakirjas — Täältä ikuisuuteen. Puuttuu roso. Uupuu särmä. Esmes heti alkupääs on kohtaus, misä sankari tule kotti. Mun tartti pompat se ylitte. Se oli juur niinko Doris meet Ronnie, enää puuttus Shirley Temple pinnasänkyst. Juu, kirjailija varmast vaa korosta sitä kuin kauniist idyllist päähenkilö startta, mut yli 60 vuat o menny. Liirumi ei iske. Se kismittä.

No, katota. Ehken meno paranee ja traaman kulmaaki kaiveta. Kert ei arvostelu, en pilota. Sanota vaa sen verra, etei sankarin kirjan alus hakema tyäpaikka vissi ol nimeltäs Strömsö. :/

Ajolähtö – on ensipäivä loppuelämän

Jos tarttis meikämannenki valkat se kaikkist tärkkiä eläväkuva, yks ainova, ni kyl mar se täsä olis. Mikko Niskasen Ajolähtö, vuarelt 1982.

Vaikutus oli sillo aikoinas valtsu. Ensiks hohti valkokankas, sit vilkkus telly ja see jälkke ruksutti vireoki ussemma kerra, vuaste varrel. Musikki ei kaikonnu nupist ikän. Elämäni elokuva, pakko sanno.

[Mikko Niskanen: Ajolähtö] Täst alko 1980-luku. Ussemppi vuasi jo olti mökötetty, peljätty ReaGunin ohjuksei, rahjusteltu siipi maas. Pellenki taivas oli täynnäs kuumaa teräst. Taiskan linnut hoilas sayonara. Mut heti ko tämän pätkän alkulaulu kajahta, kuva hiippa kasarmin tuvas, ja pottu koht jo korkata, se on niinko sympoline startti. Uusiks! Täält tulla! Täält tulla, elämä, eikä siält!

Ajolähtö on koskettava, moneltappa. Nuaren ihmise elämäs on ussenki paksuste traamaa ja totisest sitä nähräänki. Vastapainoks heitetä huumorintynkää ja vaalita kauneut. Leffa hohka aurinkko, elämänriamu tunke joka raost ja tulevaisuus on sinivalkone eikä baskase harmaa. Kohtalo kuulemma orotta. No käyrä prkl kattomas, mikä se o…

Piänin syy ei o hianot näyttelijät. Mää erikoisest rakastusi siihe Tainaan (Sanna Majanlahti), ja honasin vast joskus paljo myähemmi, ett hänhä oli kovast samalaine säkkäräpää, ko mun entne suuri rakkaus. Nii se mene. :) Sanna varasta jokase kohtaukses ja olsis ansaittenu Jussi-pokalin. Hianost ne vetää muutki, Nivaki, amatööri.

Sattusin kans olema passelin ikäne. Yhre päähenkilön elämäntapahtumat osus kohral ja muuteski asetelma tuntus kovi tutult. Koulut o takan, intti loppunu. Tyäelämä alkanu. Muijakaveri kainalos. Asvaltti o kuuma, kompassi sekasi, mut johonki päi kaik ova menos. Juokse, villi lapsi. »Isänmaa luottaa sinun nuoruutesi voimaan»…

Niskasen suurtyä. 1980-luvun Käpy. Hiukka huvitta ko vilkase arvostelui, sillo ja nyt. Vissi oli vähä »väärä» tekijä. Kriitikot wanhoi äiji. Mut nuaremma ihmise sialusse se uppos iäks. Alatalo – Rinteen hianot laulut, Koverharin terästehtaat, öljynporauslautat, maalaismaisemat, kirjastoautot ja festarit. Eikä sitäkä mailmaa enä o. 60-luvun pakoreitti vei Maboun tehtail. Nyt juasta netis. Oikkiast elämäst ei juur mittä jäljel.

Pyry, Juuso, Late. Ja Taina. Elämää suuremppi raina.