RiP • Bernardo Bertolucci

Bernardo Bertolucci (1940 – 26.11.2018, 77)

Bertoluccin ura ei ehkä ollut määrällisesti kovin mittava — 16 pitkää ja pari segmenttiä päälle. Merkittävyydeltään ja ajallisesti (1962–2012) sen sijaan kyllä. Prime-ajalta ovat omassakin hyllyssäni seuraavat:

  • Fasisti (Il conformista, 1970)
  • Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972)
  • 1900 (Novecento, 1976)
  • Bertoluccin kuu (La luna, 1979)
  • Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987)
  • Suojaava taivas (The Sheltering Sky, 1990)
  • Pikku Buddha (Little Buddha, 1993)

Ei taida puuttua kuin kaksi. Ja 1960-luvun tuotannoista Partner (1968).

Bertoluccin elokuvissa on jotain kipeää. Ne eivät ole viihdettä, ei varsinkaan alkutuotanto. Niitä ei voi katsoa huoletta. Pitää olla mielentila. Pariisin kiihkoisa tango vaihtuu äkkiä Fiskarsin kympin auraksi, jos samaistuminen Brandoon ei onnistu. Novecenton pituus on haastava. Kuu herättää karuja tuntemuksia. Buddha taitaa sortua Keanu Reevesiin.

Kaikkia en ole nähnyt, en vähään aikaan. Pitänee kehittää ohjelmallinen iltama. Grazie, Bernardo.

Pannaanko purkki Miranolia?

Heh. Tutkailin tosa pikkasen simmost latomissydemii ko LaTeX. Hauskane jude. Sinäns.

Pikkasen tuli innostuttu, ekaks. Näin meina jossain hianon sloukanin tyyliin ”Keskity sisältöön ja LaTeX hoitaa loput.” :) No juu. Hukkasin eilisehtoon ja koklasin hänt. Et olsiskos mainostelus mittä perääkä.

Iskulause harhautta heti. Mihenkä sisältöihi pääse keskittymä vast ko LaTeX on eres jollantappa hallus, 2–3 viikko ainaski. Koko juttu onki oikkestas sama ko naputtelis hötömölö — kaik teksti tartte kääräst merkkausviirakon sisäl. Ulkoasun pane sit paikalles valmis templatti (enemäkses saman näkössi kaik). Vähä siis sama ko kerjäis kaveriltas valmiiin CSS-tiaroston, ja avais selaimen.

LaTeX on 1970-luvun vanki. Kankia. Sillone kompuutteri oli laron kokone, eres VIC-20 ei ollu horisontis. Siks varte ulkoasun säätö kelpas. Mut 2010-luvult ko assia kattele, ni lahonnu o. Piäni vinkki tuleki heti kättelys: LaTeXin täysversuunin koko on likelt 4 Gt. Siis KIKAtavuu. Ei o tält planeetalt. Perusjuttu (MacTeX) otta joku 100 meka, mut siihe saaki sit joka päivä larata lissä makroi ja muut härpäket. Iha vaa verrokiks, mun InDesign nappa 270 meka. Ja ihan toist luakka käyttä.

Joo-o.

Jätän välisse. LaTeX on jees, jos a) lykkä tiäteellist tavara so. opuksi, b) tartte matemaattissi kaavoi, c) ei ossa hötömölö, d) on köyhä opiskelija. Koko mammutti on meina ilmane, jos vaa mahtu konesse. Ja jaksa opetel. Ja fiilat pilkui. Ja suunniles tyyty siihe, miltappa joku muu on ulkoasun planeerannu.

Pannas InDisaini auki ja menoks!

LaTeX

Pertti Peluri – minulla on oikeus

Vilkaisin tuossa äsken jääkiekon verkkojulkaisua Jatkoaika. SaiPa-osiossa kärvisteltiin. Seura näet näyttää ottaneen kannan, jossa loukkaantumisista ei kerrota yhtään mitään. Ei edes sitä vähintä.

Tilanne johtuu eräiden tulkintojen muuttumisesta. Wanhoina (hyvinä) aikoina pelaajat olivat amatöörejä. Heillä oli siviiliammatti ja oikea työpaikka. Kiekkoa siirreltiin vain harrastuksena. Sittemmin oikeat työt yhteiskunnassa lopetettiin ja kumipalan kuskaamisesta alettiin maksaa liksaa. Eikä aikaakaan, kun jo hairahduttiin oudoille jäille — pelaajaa, eli tekotyöläistä, ryhdyttiin kutsumaan jääkiekkoseuran työntekijäksi. Pomo vs. alainen. Ja duunari, hänellähän pitää olla oikeuksia.

Asetelma johti nykyiseen tilanteeseen. Seura ei saa julkisesti kertoa pelaajan loukista. Se rikkoisi pelaajan oikeusturvaa. Saako nauraa, jos sallitte.

Ammattiurheilija ei ole minkä tahansa työn tekijä. Mahdollisesta työstä en edes sano, mutta vähintään on kyseessä julkinen tehtävä, josta maksetaan palkkaa. Usein yhteiskunnan taholta. Siitä seuraa, että urheilijalta voidaan edellyttää eri asioita, kuin vaikka sihteeriltä tai bussikuskilta. Tavallisten kansalaisten sairaslomien pituuksia ei ole syytä levitellä. Sporttiheebo paistattelee eri asemassa.

Katsoja on kuvion oleellinen osa. Hän maksaa näkemästään selvää rahaa ja odottaa vastinetta. Voidaan siis hyvin kysyä, missä on hänen oikeusturvansa, jos hän ostaa arvokkaan tiketin vain nähdäkseen Pertti Pelurin olevan saikulla. Kenen asialla silloin ollaan? Kenen oikeus on oikeudempi? Onko katsojaa harhautettu ja seura korvausvelvollinen? Onko asetelmassa mitään järkeä?

Ei ole. Koko baletti on syntynyt vääristyneen individualismin myötä. 2000-luvulla ryhdyttiin ihailemaan Henkilöä. Solidaarisuus romutettiin ja The Yksilö, Mää-Itte, uitettiin frameille. Kun yksilö sitten loistaa majakkana ryhmien yläpuolella, hänelle tietenkin kuuluvat lukemattomat oikeudet. Ja myös luetut. Kiekkkoilijan loukista ei siis voi kertoa, koska se loukkaisi hänen herkkää persoonaansa ja edunvalvonta-armeijan (SJRY) asemaa. Uhhuh.

Tilanne pitäisi pikaisesti kääntää toisin päin. Seurat pitää velvoittaa ilmoittamaan kaikki loukkaantumiset. Tavallinen bussikuski ei voi pitää rokulia kertomatta pomolle, ja saman pitää koskea Pertti Peluria. Jos Pertti ei pelaa, verkkosivulla pitää näkyä syy siihen. Hänen todellinen pomonsa on maksava katsoja — ei lätkäseura eikä pelaajayhdistys.

Mutta oletko koskaan nähnyt oikeaa työtä?

Daniel Vigne: Martin Guerren paluu (1982). 1500-luvun Ranska. Miäs jättä perhees ja häippäse kyläst. Kymmene vuat kuluu ja äijä tuleki takas. Mitä mahta tapahtu?

tommose eläväkuvan vilasin tosa eilä. Ei sinäns kummonenka, 3/5. Pahemmi ei kans auttanu ett Gerard Depardieu ja Nathalie Baye oli vääris osis. Baye varsin. Vaik mää ole häne fanis ain ollukki, ni täsä hän näytti iha liika viksult et narahtais. Ja see verra nätiltäki, et sojotti ko majakka pesanttien keskel. Blah.

Onneks rainal oliki muit arvoi. Lavastus esmes oli niimpal hyvä et väliste luuli kattovas dokumentti. Samat sanat puvuist. Aika pal tuli miäle Jan Troellin hiano Maastamuuttajat (Utvandrarna, 1971). Kummaski tule simmone tunne, et se mailma ja ne ihmiset, ne on torellissi. Ei mittä Halivuudin puuterinenui. Takkussi kuantaloi ja öökonis kaihi. Molemmis kans näytetti tyäkalui ja tyäntekko eli sitä arkke, misä köyhälistö sillomailmas eleli. Ruåttalaiset raivas peltojas ja kynti sarkojas. Fransmannit värkkäs viinei ja kyhäs kenkki. Oli nii hikiki.

Siit tuliki miäle. Pätkäs oli pari tyrnii paalutust.

»The day the women rule the world — it’s the end of the world».

Nii. Tota me juur toristeta. Ne 1500-luvun ämmät kiahutti huuperii rautapunkas ja pesi pyykkivuaret käsikopelol. Sotki viinimarjoi tynnöris ja kasvatti kauhian lauman kakari. 500 vuat myähemmi kokonaine pohjoismaine kansa vahtaa vaa vehkeitäs. Veltto kretaperä lojuu yliopistokammiossas tutkimas mitä löytyy jalkovälist. Suurt vaarii pirellä huussien määräst. Musta ei ol musta. Mittä ei saa sanno. Jos erhetty, joutuu jalkapuuhu ja seuraa kirkonkirous ja panna. Eiku, see oliki 1500-luvul… No, otetaas toine:

»Reading and writing lead to all kinds of mischief».

Martin Guerre on kerenny matkoillas sotimaanki, ja siks varte hän palatessas ossa lukke ja kirjotta. Suur ihme! Mutei hänkä varmast osannu arvat et mihe se aikanas johta. Lukemal kerkke maisteriks. Syämä marsipaanii ja juaksema pas… sis.

Ihmist ei o luatu näpertämä. Jolsei löyry järkevää ja vyysist tekemist, lanttu mene sekasi. Oikia tyä onki karoksis. Hiki ei missä haise. Parffymi leijaile. Nuar sälli juakse 100 meetri ja kaatu maaha. Notski ei pala jos sähkö mene poikki. 1500-luvun kylä piteli itte järjestyst, mut mukahyvinvointivaltios ainostas MääItte kuikuile verhon takan. »Apua, poliisi, porno katkes!»

Meil istu pallillas yks Martin Guerre. Dikiloikkari. Tuhanne tyrkky orotta vuaroas. Puliveivareitte pirot. Oikkia tyä, sitä näky enä kirjois. Koht neeki polteta.

Havumetsien miehet

Vahtasin tosa eilä westernin. Iha hyvä pätkä, mut taaski otti pattisse se halivuudismi.

Juttu tapahtus 1850-luvun Orekonis. Tämä Orekoni, sehä on se osavaltio, minkä Hiski Salomaaki laulussas kehus nähnees. Siäl Jenkkilän luateisrannikol. Jourutti siis keskel havumetti, mut niinpäs vaa siäl korves tosiäijät tepasteli mäkke ylös alas, niinko suara räätälist olis traijattu. Ja mökinakat — puuteripuna vaa poskillas rusotteli, ko he kretonkeissas liihotteli pellollas. Puuttus vaa sukkanauhat ja korot. Inkkarit pualestas juaksi rääsyis ja otti kuulaa. Prkl. :)

Ei sem puale, se nuari Susan Hayward kelpas kyl pakkelissaki…

Baitövei, onk missä länkkäris ikän nähty suutarei ja räätälei, taik puuceet flintallas tontin kulmas? — Noh, mää orotanki et Jan Troellin rajaseutulänkkäri (Zandy’s Bride, 1974) pane nämä assiat paikalles. Siin o varmastki aika torelline 1800-luku. Siltappa ko Maastamuuttajat-klassikoski. Köyhäl porukal puukenkät!

Tost kert hattuuntusin… ni tutkailinki vähä paremmi noit Villin lännen aikoi. Ajautusin lopultas intresantil sivul. Siäl verratti kaikki kuuluisi platsei siihe milt ne näyttä nykyjäs. Tombstone, Dodge City, Deadwood… Vähäks kyl sukkela, pari townii oli melkkest niinko 150 vuat takaperi. Toine niist oliki simmone boom town. Ihme, ett eres mittä on jäljelkä.

Jaa nii se eilispäiväne eläväkuva, sehä oli tämmäne: Jacques Tourneur — Liekehtivä erämaa (Canyon Passage, 1946)

What 8 Legendary Wild West Towns Looked Like Then and Now