Leskisen tiilitehdas

Tiiliskivistäkin voisi puhua. Juicen tehdas on hionut tuotantonsa huippuhienoksi ja hihnalta pukkaa silkkaa sileää ja tasalaatuista. Sekundaa ei koskaan. Mutta siinäpä se. Ne ovat tehdastiiliä — harmaita, ehjiä, aina samanlaisia. Ne eivät hengitä, ilma ei vaihdu, kosteus ei haihdu. Kaikki on jotenkin ennalta arvattavaa. Jos biisissä lauletaan luola, niin kuulijan neula juuttuu odottamaan milloin tulee se suola. Ja kuola. Ja Puola ja Ruola. Korneimmillaan taiteilu johtaa sitten semmoiseen kuin do not worry/Ronald öri/si (»Villi länsi»).

Aikoinaan Tuuliajolla-leffassa pudotteleiksi Ismo Alanko suunnilleen, että »pakko on panna sinne väliin puutaheinää. Ei jengi jaksa diggailla jos koko ajan tulee hirveetä jöötiä». Olisiko tässä se ero. Kun kuuntelee Hassista, Tuomaria, Pelleä ja varsinkin Davea, niin koko ajan ne tekstit elävät. Kuuntelija pääsee täyttämään kolot itse ja eri tavalla eri kertoina. Ristikkoa ei saa valmiiksi koskaan. Mutta kyllähän Leskinen tämän tietää, älykäs mies. Miksi sitten putoaa kuoppaan hän?

Enpä tiedä. Mutta tuotantoa 30 vuotta kuunnelleena on jäänyt vaikutelma, että Pauli Juhanilla on jokin alitajuinen, rankkaa luokkaa oleva pätemisen halu. Seurauksena on pakonomainen tarve näyttää — briljeerata ja olla ylivoimainen, nujertaa välihuutajat kättelyssä; selättää kuulija. (Ehkä joku furman osaisi selittää miksi). Mutta ei se useinkaan oikein toimi. »Ken riimin tietä käy on riimin vanki».

Juice on toki tehnyt mittavan uran ja uskomattoman elämäntyön ja on patsaansa ansainnut. Kohotan siis stetsonin, korkealle. Mutta korvieni hyväilyksi kaivan levyhyllystäni yhä useammin jonkun perin rupisen, kotikutoisen, käsintehdyn tiilen. Anti mennä, Petri.

Jätä kommentti