Sunnuntaina sataa aina I

Juttu on siis kääntynyt täysin päälaelleen. Jääkiekkoa saattoi 80-luvulle asti — vähän käsitteitä venytellen — pitää jopa älypelinä. Ei ehkä shakkina, mutta jätkänshakkina, jossa oli aikaa, mahdollisuuksia ja taitoa tehdä siirtoja. Siksi peli näytti niin hienolta.

Lisääntyneen harjoittelun ja ammattimaisuuden myötä pelaajien koko ja nopeusominaisuudet alkoivat kuitenkin kasvaa. Kaukalossa alkoi vähetä tila ja aika. Taitoyksilöiltä ryhdyttiin kahvaamaan vauhti ja (säännöissä nimenomaan erikseen mainittu) kiekottoman estäminen muuttui vitsiksi. Peli alkoi muistuttaa wrestlingiä.

Entä mitä päätelmiä tilanteesta tekivät SM-liigamaiden Viisaat Tietäjät? Kaukaloita pienennettiin

Mutta en minä pätkääkään kaipaa paljaan taivaan alle. Jotain muuta kyllä. »Upia», joka nollasi (normaalikokoisilla varusteilla) vastustajan. »Bobby» Lamoureuxia, joka teki kentällä omituisia juttuja. Viulisti »Numppaa» ja »Hantta» Virtaa, joka dominoi peliä ja kuskasi kiekon minne halusi. Tuulennopeaa »Aune» Leppästä (heh) ja väkkärä »Hokku» Hjerpeä. Sekä tietenkin kaikkia niitä kymmeniä Velluja, Möllejä, Lalleja ja »Leuka» Monosia, jotka »vihollisen» ominaisuudessa tarjoilivat myös huikeita hetkiä Kupittaalla.

Tuollaista minä haikailen. Ja turhaan, epäilemättä.

Jätä kommentti