Lättyjä hiplaamassa

Bob Dylan: Saved [1980]

Entäs vinyylimusadiggari ilman ainuttakaan Dylanin albumia? Kevytpuna niskassa seison ja tunnustan: ennen tätä päivää ei löytynyt ensimmäistäkään. Nyt se on täytetty. Tosin juurikaan kehnommin ei kai olisi voinut aloittaa.

Leffafriikeillä on sanonta, että hyvän ohjaajan huono elokuva on parempi kuin huonon ohjaajan mestariteos. Ajatusta voinee soveltaa musiikkiin, mutta silti tämä albumi ei innosta. Dylan-asteikolla max. kaksi tähteä. Sorry, Bob. Mutta kyllä minä vielä hommaan niitä parempia kunhan vastaan tulee, with fair price. Esim. Desire ja mitäs niitä nyt onkaan…

Okei folks. Sitten herkut eli kolme parasta löytöä!

John Lennon: John Lennon/Plastic Ono Band [1970]

Annetaan pronssi tälle John Lennonin klassikolle. Kiekkohan on Lennonin ensimmäinen varsinainen soolo Beatlesin jälkeen ja myös epäilemättä paras.

Minulle todisteeksi (ja levyn hankkimiseksi) riittäisi jo lempparini »Working Class Hero», mutta bonuksena on monta legendaarista Lennon-huutoa. Äijähän kävi näihin aikoihin kuuluisassa »primaaliterapiassa» ja jälki on sen mukaista. Hurjia, alastomia kiskaisuja, toteutuksena melkein kuin demoja. Tästä on hymy-Paul kaukana. Hrrrr.

Juice ja Mikko: Juice ja Mikko [1975]

Hopiat ojennetaan kotimaan kaksikolle Juice Leskinen ja Mikko Alatalo, joiden duo-levyä olen KAUAN himoinnut. Tämä on yksi nuoruuteni Suuri Albumi ja monia sen biisejä olen itsekin akustisella hinkannut.

Hemmoista turisinkin jo viime lauantaina, kun vetivät tellyssä juhlakeikan. Pikkasen harmitti kun ohjelmistoonsa ei muka mahtunut hienoin biisi »Klovni heittää veivin», mutta ehkä oli hyvä ettei sitä kuultu. Versio levyllä on sen verran hyvin laulettu, että olisi voinut tehdä kipeetä. Uskokaa vaan: nuori Juice oli kyllä huomattavasti (nykyistä) mainettaan parempi vokalisti.

Fyysistä jälkeä levyssä on, mutta hintakin oli vain 30 markkaa. Timangista yksilöstä joutuu pulittamaan 120 mk. Jess.

The Rolling Stones: The Rolling Stones [1964]

Ja kauniiksi lopuksi tämä: Rollarien debyytti vuodelta 1964, monona tietenkin. En kyllä tiedä onko kyseessä ihan »aito» julkaisu, eikös niitä pukattu ilmoille parikin eri versiota? Mutta ainakin levyetiketin mukaan ollaan vuodessa 1964, joten kyseessä ei ole mikään surkea uusinta. Pitänee kyllä käydä Rollari-sivustoilla kyttäämässä. Kepeet mullat.

Energistä, rosoista ja rupista menoa, joka tuo hakematta mieleen Beatlesin ekan. Nuoret kukot tiesivät mistä kana valuttaa ja se kyllä kuuluu. Ura olisi tietty voinutkin sitten päättyä vaikka vuoteen 1973, mutta kuten jo Don Jaime del Castelrey totesi, »Y analiza esta historia». Nyt luukutetaan kybällä, pannaas tosta vaikka… »I’m a King Bee».

Kyllä lättykeräily on hienoa, stana. Rock on!

Jätä kommentti