Albumilodjulla penkomassa

George Harrison: Living in the Material World [1973]

George-boy. Aliarvostettu Beatle. Tekisi siis mieli diggailla vaikka ihan kybällä. Mutta, mutta.

Georgen maailman matsku ei ole kovin pitkään elävää. Killeribiisejä ei löydy, tasapaksuus vaivaa. Sanomaa on ja uskonnollisia vaikutteita tietenkin, mutta eivät ne oikein kanna. Mikään ei satuta. Kun George ei laulajanakaan juuri vakuuta jää vähän tylsä vaikutelma. Pienimuotoista, herkkää ja kaunista, toki.

Musta kansi on style. Siitä ja sanomasta kolme staraa. »Give me love/Give me peace on earth.» Ei se vanhene, George. RiP.

John Lennon: Mind Games [1973]

Mielileikkejä? Mieli(kuvitus)leikkejä? Mielten leikkejä? Okei, okei.

Mielenkiintoisia yhteensattumia. Lätty lojui lodjussa samaan aikaan kuin Georgen saman vuoden albumi (yllä). Ja mitäs laulaapi nimibiisillä John: »Love is the answer». Samalla asialla äijät siis. Mutta toisin kuin George, Lennon poppaa ja rokkaa kaikissa väreissä.

Tyylipaletti on levällään; rokkaavia paloja, keskitempoa, balladeja. Jopa huumoria, joka Georgelta uupuu tykkänään. Kapina-Lennon on kuitenkin poissa ja seestyneempi tilalla. Jälkikäteen voisi ehkä sanoa, että tämä on Double Fantasy I.

Mestariteos? No ei sentään. Lennon on mielikki-Beatleni, mutta keskinkertaisia biisejä on liikaa. Vertailussa — kolme Beatlea tekaisi kukin albumin vuonna 1973 — vie pinnat himaan Paul jonka loistokas Band on the Run pesee wanhat bändikamut mennen tullen.

Toki tätä silti kuuntelee. Oiskona kolme ja puol dähtee passeli?

Simon & Garfunkel: Bridge over Troubled Water [1970]

Klassikko. Mitäpä tästä muuta sanomaan. Jos negaa tahtoo hakea, niin kansi on pliisu ja puolet biiseistä jo nykyään loppuun kaluttuja. Mutta viisi tähteä, tietty.

Rauli »Badding» Somerjoki: Näin käy rock’n’ roll [1974]

Lopuksi vielä (melkein) mestariteos josta tästäkin on jo kaikki sanottu. Rauli tulkitsee ulkomaanelävien rockbiisejä jäljittelemättömällä tyylillä ja lykkää lisukkeeksi omatekemiään. Raakaa, herkkää, alkuvoimaista.

Useita klassisia vetoja: Markku Intoilee kansiteksteissä, avausraidan kuoro (»Pannaan, pannaan»), Hectorin ja Jarkko Laineen oivaltavat lyriikat kautta levyn. Ja tietenkin parodian rajoilla huojuva »Teinienkeli» ja Kaikkien aikojen biisit -skaboissa keulilla aina roikkuva »Paratiisi».

Ajan hammas on nakertanut soundeja, Nappi Ikonen on edelleenkin munaton rumpali ja pari Raulin biisiä laskee arvosanaa. Mutta asenne kuuluu edelleen, näin se kävi rock’n’ roll vuonna 1974. Neljä staraa.

Jätä kommentti