Kupittaan jäähalli – muistojen kultaama

Katsomoon mahtui n. 8.800 katsojaa. Ei ehkä erikoisen paljon, mutta mikä tunnelma tuosta kaikesta syntyi! Todella käsinkosketeltava, sillä katsojat olivat kiinni toisissaan, täysin sardiineina.

En voi koskaan unohtaa sitä hajujen ja metelin ja vastakohtien maailmaa. Kylmän kirkkaana hohkaava jää, jota vastassa katsojista hehkuva uskomaton lämpö. Kioskeista leijuva huumaava lihapiirakoiden ja makkaroiden tuoksu. Hapan lemahdus vieressä, kun joku kallisti taskumattiaan. Ja uskomaton, kaikkia aisteja värisyttävä, primitiivinen laumaulvonta kun kotijoukkue vihdoin luisteli jäälle: TO – VE – RIT!

Niin, Turussahan oli niihin aikoihin kaksi joukkuetta SM-sarjassa, Palloseura (TPS) ja Toverit (TuTo). Ja niin kuin aina kaikkina aikoina killien keskuudessa, väriä piti tunnustaa ja valinta tehdä. Minä valkkasin Turun Toverit.

[TuTo–HIFK, kokoonpanot kaudella 1970–71]

Silkkaa sattumaa. En minä niistä jengeistä mitään tiennyt. Ja kuten tavallista, triviaalit sivuseikat ratkaisivat. Arvaan, että olin tietysti ensin juuri TuTo:n matsissa, mutta ennen kaikkea, niillä oli niin upeat pelipaidat! Ja varsinkin se eksoottinen, sinipunainen mainos: Umberto. Mikä soundi! Olin myyty. Ja kun lisäksi aloin samaan aikaan pelaamaan veskarina, niin Urpo Ylönen oli tietenkin ensimmäinen ja suurin idolini. Yhä on.

Lapsi kokee asioita syvästi, ihan pieniäkin. Luulen, että kaikista mieleenpainuvin ja upein muistoni niistä elämäni ensimmäisistä kiekko-otteluista on — ei suinkaan jokin hieno maali tai upea suoritus kentällä, vaan siellä laidalla: lihapiirakka! Ja moisen ihmeen sisällä sitä kuuluisaa jäähallin sinappia. Ah, mikä syntinen maku. Taivaalliselta maistuivat myös makkarat ja nakit, silloin harvoin kun varaa oli.

2 kommenttia artikkeliin ”Kupittaan jäähalli – muistojen kultaama”

    • Niinpä taisikin olla — katto kyhättiin ensin. Se vaihe on häipynyt mielestäni. Taisi olla juuri siihen aikaan runsaasti (muita) aktiviteetteja. ;)

Jätä kommentti