Kupittaan jäähalli – muistojen kultaama

Proosallisiin nakkimakkaroihin liittyy myös hauska episodi. Kaverini äiti näet sattui olemaan kipsoissa myyjänä; niinpä nakkisatsi oli aina silloin tavallista suurempi. Nepotismia! Korruptiota! Valitettavasti tuo loistava käytännön esimerkki valui hukkaan, sillä elän yhäkin uskossa että jokaiselle kuuluu nakkeja tasan yhtä monta. 8-)

Myöhemmän ajan kaikensaaneille kersoille maittaa tuota kohtaa lukiessaan takuusti hillitön nauru, mutta ajat olivatkin toiset. Minun kodissani pyrittiin vielä, perinteen ja esimerkin mukaan, tekemään kaikki mahdollinen itse. »Kaupasta ostaminen» oli jotenkin tuomittavaa eikä rahaakaan ollut kotkotuksiin levitettäväksi. Mainitut herkut eivät todellakaan olleet meille mitään arkiruokaa.

[Ai mitä herkkua myös ratijosta just nyt: HIFK-Lukko, 1–3]

Lätkäpäivä Kupittaalla oli siis juhlapäivä, kaikin tavoin. Matsit olivat vielä silloin hyvin ainutkertaisia tapahtumia. Pelejä oli vähän (22 kpl eli 11 kotimatsia!), joten niillä jokaisella oli merkitystä ja nykyinen, tolkuton bisnesajattelu loisti poissaolollaan. Ei todellakaan yritetty tarjoilla »tuotetta asiakkaille» tai aitioita kenokauloille. Hyvin, hyvin pikku-Harkimo sellaisesta jo varmaan uneksi, mutta meill’ Turuss’ oli vaan Paavo Aitio.

Sen sijaan tarjolla oli ihan oikeasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tai vauhtia ehkä vähemmän, mutta senkin edestä elämyksiä eli Suuria Tähtiä, loistavia yksilösuorituksia ja hienoja maaleja. »Paketti» ei ollut kasassa vaan levällään, ja otteluihin ei »lähdetty puolustuksen kautta», vaan mentiin lappamaan maaleja! Ja kun Lalli, Mölli tai Vellu oli tulossa Kupittaalle, niin sen tunsi (melkein karvattomissa) palleissaan viikon etukäteen. Värinää!

2 kommenttia artikkeliin ”Kupittaan jäähalli – muistojen kultaama”

    • Niinpä taisikin olla — katto kyhättiin ensin. Se vaihe on häipynyt mielestäni. Taisi olla juuri siihen aikaan runsaasti (muita) aktiviteetteja. ;)

Jätä kommentti