Janis Joplin – huokeita väreilyjä

Tiesin kyllä että levy on klassikko, mutta siltikin se yllätti. Rankkuus, intiimiys. Selitys lienee selvä. Live-esitykset välittävät loistavasti sen millainen Janis on stagella silloin ollut: vangitseva, karismaattinen, täynnä rupista energiaa ja ainutkertaista tulkintaa. Nopea elämä, kaunis ruumis.

Tämän levyn myötä pääsee poru. Liikutusta ei voi välttää, kun tajuaa taas kerran kuinka helvetin alkuvoimaista, rujoa ja jäljittelemätöntä rockmusa joskus oli. Take another little piece of my heart now, baby! raakkuu Janis, ja minä otan ja enemmänkin. Sinä annoit kaiken ja vaadit samalla mitalla, ja maljasi täyttyi, liian aikaisin. Varmaankin aavistit sen. »I wouldn’t have it any other way.» [Pike]

Albumin atmosfääri on jotenkin aivan uskomattoman universaaali. Tämä amerikkalainen menninkäinen onnistuu väräyttämään sieluani jollakin salaisella tasolla, tavalla jonka luulin jo unohtaneeni, ja johon on pystynyt vain samojen kulmien kingi, John Fogerty. Syitä voi olla vain yksi. The Real Thing.

Jokaisella sukupolvella on sankarinsa, prinssinsä ja prinsessansa, ja myös patsaansa kaadettaviksi. Silti en voi välttää jonkinlaista typerää säälin tunnetta, kun ajattelen nykyisiä »rocktähtiä». Muovinen aika, muoviset starat. Mitä ovat steriilien CD-koteloiden keskinkertaiset alanismorrisettet tämän elämänmakuisen oikean rockarin, upean musan ja sikahienon levykannen rinnalla? Kuka kuuntelee cherylcrowta 37 vuoden kuluttua? MelissaetheRIDGEä?

Nope. Soihtu on sammunut. Ja pitäkää toki rappi(o)nne, en halua tietää.

Juu, halpoja huippuviboja: albumi maksoi yhdeksän euroa. Olisin maksanut viisi kertaa enemmän. Ja seuraavaksi tämä klassikko ampaisee kaikkien aikojen listalleni ja syrjäyttää siellä ainakin sijalta 13 Mr. Van Morrisonin. Mikään vähempi ei edes harkinnassa.

Summertime… and the living is easy… Sniff.

Jätä kommentti