On lautalla pienoinen ravin-teee-li

Tarttis vihdoin lähtee Ruåttiin sähköjä kattoon, sinne vie se komia lautta. Ei vain meinaa saada millään aikaiseksi. Vaikka matkailenkin yöllä, niin se botskimatka nyt vaan on niin kirotun pakkopullaa. Joskus oli toisin.

Juttu tulvahti eilen mieleen kun tellyn MOT -proggis kertoili niistä georgialaisista naisista, jotka sievän kauttakulun sijasta tylysti palautettiin takaisin. Heillehän bussimatkan osaksi suunniteltu laivareissu taisi edustaa huimaa kokemusta, jopa unelmaa. Voisi vähän naureskella, mutta tarkemmin ajatellen se ruåttinlaiva oli joskus nuorena killinä kovaa kamaa. Irti kaikesta, halpaa keppanaa, löysiä lyylejä. Tappotason grabbis, fritsuliina, tyypit vihreinä. Sankarihabitus kuukausiksi.

Niin muuttuu maailma, siis katsanto. Nyt tekisi mieli tehdä fyysinen ele niille megamölynilkeille ja palauttaa leväperähutsut mutsinsa luo. Halvan hajuveden hajahdus vaivaannuttaa ja ne viinat on tuhanteen kertaan kipattu. Ja josko erehtyisikin, toipumiseen menee päiviä. Kaikki on nähty, kaikki on tehty.

Nykyisin laivamenu sisältää korvatulpat, unitabun ja halkoherätyksen. Keikka kulahtelee kellarihytissä kolmen karvaperän kera, heistä yksi on igor. Pokkari on kehno, pimeys armahtaa. Revi siitä, matkafinni.

Jätä kommentti