Sporttijuhlaa

Nykyurheilusta on jo kauan ollut kateissa kipinä. Treenatut robotit vääntävät eri lajiessa kuin tuskassa, persoonat ovat kadonneet eikä sohvalla enää jaksa samastua tai innostua.

Kaikki on niin vidhun ammattimaista ja ylettömän kehityksen kruunaa yletön TV-tuuttaus. Mutta ehkä on vielä toivoa?

Ensimmäinen toivonhippu heräsi äskeistä tenniksen Ranskan avointen loppuottelua seuratessa. Kentällä olivat herrat Rafael Nadal ja Mariano Puerta, eikä ollut tietoakaan robopallottelusta. Äijät esittelivät koko repertoaarinsa laidasta laitaan. Boltsia soikeeksi, hienoja stoppareita, uskomattomia hakuja ja loistavia yksilösuorituksia. Mikä hienointa, tämä 19-vuotias hispano Nadal palautti kehiin tuuletuksen. Kloppi letkutti kybällä peli-iloa joka kerta kun juttu onnasi. Milloin sitä on viimeksi nähty?

Toinen hieno hetki nähdään toivottavasti tunnin kuluttua, kun Suomen fudisdoorikset kohtaavat EM-skabojen avausmatsissa emäntäjengi Englannin. Esimakua saatiin jo eilen ohjelmassa Matkalla kohti Englantia tjsp. Siitä jäi erityisesti mieleen valmentaja Michael Käldin leppoisa habitus. Ei piiruakaan mitään tammismaista tärkeilyä tai väkinäisiä elämää-suurempia puheita. Onnittelen naisia — on varmaan nastaa pelata.

Karvaperille jalkapalloasiamiehille naisten menestys on paha dilemma. Tilaisuuden avanneen Palloliiton pj:n väkinäinen olemus suorastaan huusi etten minä täällä halua olla, ja surkeuden kruunasi avauslapsus: »Tervetuloa, naisjalkapallon ystävät.»

Niin, eihän se naisfutis mitään oikeaa jalkapalloa ole… sitä on se väritön, hajuton ja mauton liigapotkupallo, jota juuri kukaan ei vaivaudu katsomaan. Liitolle leidifutaajat ovat vain ikävä taakka, josta mieluummin vaiettaisiin ja jolle tukea heruu vain rippeinä.

Jätä kommentti