Hamsteri ja syksy — part I

»Syksyn tullen sie…» ppari riehuu kirpparin loorastossa.

Vihroviime sain aikaseks, kohnattu lätyiki. Koko kesä o valunu tiatokantoi raivates ja tiäs misä epäpuuhas. Alko näyttä taaski silt, et koht tartte muutta plokinime. Opus- ja whineploki.

Repust löytys kiakoi lopultas 29 kpl. Paiskatas tähä muutama ja kälätyst perässe.

Elkie Brooks

: Pearls II (1982)

Eric Burdon

: Darkness–Darkness (1980)

Randy Crawford

: Abstract Emotions (1986)

Fairground Attraction

: The First of a Million Kisses (1988)

Guess Who

: Rockin’ (1972)

Joe Jackson

: Look Sharp! (1979)

Vera Lynn

: The World of Vera Lynn (1969)

Moon Martin

: Shots from a Cold Nightmare (1978)

Bette Midler

: Thighs and Whispers (1979)

New Seekers

: Now (1973)

Graham Parker (And The Rumours)

: The Up Escalator (1980)

Tina Turner

: Queen (1975)

Van Morrison

: No Guru, No Method, No Teacher (1986)

Niinkos hyvi näky ei mittä erikoist sunkka. Jokune kova tyyppi o mukan mutei killereit heiltkä. Toisen kaut, tosa o kaks mitä ole hinkunu kauva aikka, ja kaik lopukki täyrenttä hianost kokoelmi.

Jokune sana. Paha kyl yhtikä kuulemati, kert makkarin kinuskilevari myy taaski ei-oot — neula ei stana suastu. Nyte kärtsäki närvi, ja viäl täl viikol käyn veivamas jostain keskustan puljust USB-vempaime. Halpis taik sika, pal väli. Kyl täyty jo ruvet kuuluma, brkls! :O

# Elkie Brooks

Elkie o mun nuaruure rakkaus. Vinegar Joest lähtie ja vähä samaltappa ko Randy Crawford (kene kiakoi löyty pinost kolme). Kummakki o loistavi lyylei ja pikkase sivus valtsusuasiost. »Pearls» vinkka tiätyst Janissi päi eikä olleska turha; äänt löyty kyl Brooksiltaki. Näky oleva muutama inresantti veto: Coffin–Kingin (Dusty Springfield) -hitti »Going Back», Moody Bluesin »Nights in White Satin» ja Pinkkaritte »Money» (!). Ei donnal ainaska päät palel, sano.

# Eric Burdon

Kaik tiätä et Burdon o kova sälli. Soolokiakot vaa o tahtonu valu plörinäks, ainaski mitä listoihi tule. Aikoinas oli pari tosi siistiiki (»Monterey», »San Franciscan Nights» ja »Spill the Wine»), mut muit en sit muistakka. Täsä levyl o säveltäjist päätelle wanhoi vähä tuntemattomamppi rockbiisei (Leiber–Stoller, Berry etc.). Eric goes rock’n’ roll?

# Randy Crawford

Juu, kolme plattaa Randylt. Täsä mainitus o iki-IHQ siirappiballadi »Almaz». JO!

# Fairground Attraction

Tartti otta kert kuurel markal sai. Ei pal hajuka. Olik tämä pumppu simmone hiukka goottine enne gootei, uut aaltto 70-luvu lopus?

# Guess Who

Haa. Jokane lätty mist kajahta Burton Cummingsin raspi, o hintas arvone. Eric who?! *no, krhm* Pikkase o rupuses kunnos, mut avattavat kannet ja sanotuksekki tallel. Kanukkikokoelma täyttyy…

# Joe Jackson

Nonni. Tätä kyäräsi moont vuat mutei vaa sattunu. Herr Jackson oli tanakka uuden aallon rytmipluusheepo, sikäls ko muistan. »Sunday Papers» oli nätti hitti. Orotuksi o!

– – –

Mut mitäs piru, ehtoo uhka. Pannas rutinat poikki ja jatketa joku päivä uurestas. Toine puali listast ja pikkase ylläri loppuki. *wirn*

Post skriptumi

Älkkä kumminka vaivautuko. New Seekerssil o (tulos) iha hyvä selitys. :P

Ja juttuha jatku: kakkososa.

13 kommenttia artikkeliin ”Hamsteri ja syksy — part I”

  1. Noista levyistä ainakin Joe Jackson ja Moon Martin kopisivat tuoreeltaan, molemmat debyyttejä ja vähän varmaan unohdettuja tapauksia. Pitäisikin testata uusintaa, oli niillä ainakin hyviä piisejä vaikken tiedä miten soundit ovat kestäneet ajan hammasta.

    Fairground Attraction oli myöhempää kamaa, hurmasi punapäisen laulajan Eddi Readerin kera joskus 1980-luvun loppupuoliskolla varmaan, oliskohan lähinnä folkahtavaa poprockia. Eka hitti Perfect oli tuolla levyllä, soi taajaan kyllä joka puolella, muttei se yhden hitin varassa ollut, vaikka jälkiviisaasti voisi siltä näyttää.

  2. @varapygmi:
    Totta turiset. Äijät katosivat kuin fart lakeudelle vaikka varsinkin Martinista kohkattiin ankarasti. Soundi-puolellakin aavistelen samaa. Kovin monet 1975–1982 välillä tehdyt pitkäsoitot kuulostavat kuivilta ja tukkoisilta. Tuon jälkeen tosin saatiinkin lätinää kulhomitassa, eli keskimäärin… *virn*

    »Perfect»! Sehän se oli hitti, joka kielenikin päällä käväisi, mutta en vaan yhdistänyt. Eikä siten ole sama pumppu jota arvailin. Mikähän »fatal attraction» se mahtoi olla…

    Myös jänskä havainto: vaikka huima määrä vinyylejä on aivan tolkuttomissa hinnoissa (30–50 EUR etc.), niin esmes 80-luvun taitteen ns. kovia nimiä löytyy ihan puoli-ilmaiseksi. ABC, Alarm, Duran Duran, Eurythmics, Frankie Goes To Hollywood, Simple Minds, Tears For Fears, UB40, Ultravox. Melkein loputon lista. Sic transit jne., sano.

    Ja berhanas, nythän sen muistin. Se oli muudan Orchestral Manoeuvres In The Dark, johon tuon FA:n sekoitin. *huah*

  3. Joe Jacksonilla oli basisti varmistamassa, ettei liian nuivaksi mene, taisi olla Graham Maby, josta en muista sen koommin kuulleeni. Pitääkin varmistaa… Got The Time taisi olla yksi bravuuriesitys.

    Graham Parker on kanssa pitkän linjan suosikki, hänen ja Elvis Costellon välille Jacksonia jotenkin lokeroitiin. Paras innostus oli ohi tuon Eskalaattorin kohdalla, etten osaa siitä sanoa. Piiseiltään paras Parker saattoi munsta olla Stick To Me, mutta siinä soundit tuntuivat tökkivän. Jotenkin ohuelta se kuulosti, ei Rumourista saatu kaikkea irti kuulijalle, vaikka hieno bändi se oli.

  4. @Polga:

    Elkien kyl tiätä ja tuntte jokane ehta rokkari, ja ainaski nee, ketä sattus yhte paikka 1973. Niinko määki. Piti oikke vuaratel, tosa viis vuat takaperi.

    Ei pahoi ollenganas. Toiki lista pese nykykuanat menne tulle, eikä eres killereit joukos. *khuul*

    Nii tota… NS kaippa piänt seli vissi (koha kerkke). Muute voi toi katukredipiletti pikkase löysty. :)

  5. @varapygmi:
    Kälättelen tässä edelleen puoliaseitta, kun levari lojuu vieressä mykkänä (olkkariin en suostu eriksensä ravaamaan). Berks…

    Kappas juu. »Got the Time» on tuon älpyn lopetusbiisi ja paksua kieltä hiplaa juurikin Mr Maby. Lakonista on meno kaikin puolin — skitta, b ja rummut + Jackson itse pianossa ja huuliharpussa. »Sunday Papers» oli muistaakseni aikast tiukka veto, pienillä reggae- ja ska-vaikutteilla ryyditettynä, kuten ajankohtaan hyvin sopikin (Bad Manners, Madness, Specials).

    Elvis Costellon suuruutta en ole ikinä oivaltanut. Jokunen hyvä biisi ehken, mutta äijän vibra tuottaa tosi pahanlaatuista lealaven-aknea. :)

  6. @# Jary:
    Huh, se Maby on urakoinut niin penteleesti sen lisäksi, että pysynyt Jacksonin kelkassa alusta lähtien. Wiki esitteli kymmenittäin albumeja.

    Monille se Costellon ääni tuntuu olevan kynnyskysymys, itse pidän surutta ehkä parhaana kappaleentekijänä mitä 70-luvulla esiin ponkaisi. Parhaiten maistuvat Attractionsin kanssa vuodesta 1978 jonnekin 80-luvun puoliväliin tehdyt levyt, joita on runsaasti ja pari välityötäkin seassa. Imperial Bedroom on kaikkien aikojen suosikki, siis maailman vähintään toiseksi paras albumi. Valtava tuotanto vähän kuin Peitsamolla, ettei ole niin helppo ohimennen summata.

    Englannista irtosi 70-luvun lopulla mainioita puolireggaerockeja, Jacksonin ohella juuri Costello ja Parker sekä punkbändit Clashin johdolla innostuivat aiheesta, jo ennen ska-buumia.

  7. @varapygmi:

    Luvalla sanoen hra Costellon tuotanto on itselleni liki tuntematonta. Yritin kyllä aluksi, mutta kun artistin ääni herättää murhanhimoa niin hienot biisitkään eivät juuri avita. Ja kas, Peitsamo kuuluu samaan porukkaan. Ymmärrän kyllä miekkosen minimalismin neroutta sivusta, mutta kuulla en tahdo. Eikä sanaakaan CCR-raiskauksista, thk you veri mush. ;)

    Brittirock vaikkapa vv. 1976–80 oli todellakin aika mainiota. Omaleimaista ja aitoa ja määrässäkin taatusti riitti. Ei uskoisi mitä sieltä sittemmin tulvi, Oasista, Robbia ja Spaissia. Yleismaailmallinen ilmiö toki, mutta…

    Määrästä koituikin hauskanen riesa. Kun kovaa kamaa ilmestyi siihen aikaan joka viikko, niin normibudjetilla ei pysynyt millään perässä. Varmasti jäi ainakin 200 merkittävää albumia hankkimatta, ja niitähän sitten on 2000-luvulla kyörätty. Ihan esimerkkinä: tekisi mieli nostaa biisikyhääjäksi Costellon rinnalle (tai ohi) vaikkapa Nick Lowe, mutta niin vähän on äijän matskua hyllyssä että kuiskaukseksi haipuvi huuto.

  8. Fairground Atraction on tuttu ja herttinen, Elkieltä mulla on yks vhs-musavideo, siis ihan valmiina ostettu, jossa kyllä muija kiekasee että sukat pyörähtää jaloissa. Etenkin Nights in White Satin oli kova.. Tää tyksi.

    Eric Burdonillahan oli tää Black Man’s Burdon tupla-älppy joka on ainakin allekirjoittaneen, asiantuntemattoman, mielestä loistava. Tuollahan se hyllyssä lojuu. Levy siis, ei Erkki.. :cool:
    Varsinkin Don’t let me be misunderstood on mun lemppari.

  9. @Tipu:
    Burdonin soolo-vinyylejä ei vissiin ole liiemmin ollut tyrkyllä. Itse muistan nähneeni aiemmin vain yhden, olisko ollut vuoden 1977 Survivor. Heebon War-ajoilta on kyllä hyllyssä kaksi kiekkoa, mutta ne kärsivät etenkin vaatimattomista biiseistä.

    Ai, meinaatko että oltais luultu. Että antaisit Erkin siellä lojua? :P

  10. —–>  # Jary:
    Nick Lowe on kyllä pitkän linjan suosikki, ekasta sooloalbumista Jesus of Cool se alkoi, ja myöhemmin on pitänyt palata runsaasti loistokappaleita levyttäneen bändinsä Brinsley Schwarzin ääreen… josta taas löytyi soittajia The Rumouriin.

  11. —–>  varapygmi:

    Arvasin kyllä, he. Mr Lowe on meikääkin aina kiinnostanut, mutta tyly onpi tilanne. En ole ainuttakaan kiekkoa divareissa yhyttänyt.

    EDIT

    Veivasinpa tuossa juuri sen Joe Jacksonin lätyn. Muikeaa menoa. Mainitsemasi herr Maby todellakin bassottelee ansiokkaasti ja pitelee tyylikän svengin, sano.

Jätä kommentti