Levymessut II — klassarin tynkää ja glamia

[kansikuvien montaasi]

La 11.9.2010 hommattujen levyjen arviointi jatkuu, tässä osa 2/4. Nivaskassa oli yhteensä 21 kiekkoa.

Tässä osassa II ovat käsittelyssä eli kuuntelussa ja kälättelyssä seuraavat viisi lättyä:

David Bowie: Pin Ups, 1973

David Bowie: Low, 1977

King Crimson: Lark’s Tongues in Aspic, 1973

Nazareth: Play’n’ the Game, 1976

Rod Stewart: Gasoline Alley, 1970

Mister David Bowien koko (vinyyli)tuotanto on keräilyssä tietenkin. Oleellisin eli 70-luku alkaakin olla pinossa. Pin Ups (Pinups, Pin-Ups, ju neim it) on eräänlainen tribuutti, eli kuten kannessa seisoo: »These songs are among my favourites from the ‘64-67’ period of London – -». Bowie siis versioi muiden biisejä. Albumia taidetaan Bowie-katalogissa pitää välityönä jollei rip-offina, mutta minäpä diggailin! Kuulosti yllättävän hyvältä. Ainakin joutuu koville saman vuoden Aladdin Sane, jota pidän rankasti yliarvostettuna. Pitääpä kaivaa ja verrata.

Yksi syy muikeaan menoon istuu patteriston takana. Keskitason TSFM-kannuilija Mick Woodmansey on pantu pihalle ja tilalla kapuloitsee mestari Ansley Dunbar. Kyllä kulkee.

Tuttuja vetoja löytyy varsinaisesti vain kaksi. The Merseys -hitti (ja älpyn toimivin pala) »Sorrow», jota on kuulokuvatoosassakin veivattu vuosikymmenet. Ja The Easybeatsin »Friday on My Mind». Siitähän hra Harma teki yksi-yhteen finniversionsa. Mutta kameleontti Jones selviytyy kyllä muistakin biiseistä täysin kunnialla, ja onnistuu muuttamaan ne omansa näköisiksi. Sillisalaattia, toimivaa.

Staroja tippuvi: *** ½

David Bowie: Low (1977)
*****

[Bowie-kansi] Heti perään lisää. Berliini-trilogian aloitus, kaksi muutahan ovat saman vuoden Heroes, ja Lodger, 1979. Hmmm. Aika lailla ohitse meni aikoinaan tämä, kuten koko trilogiakin. Uuskuuntelua luvassa.

Varsinpa stylekästä on meno! Korvakarkkia, etten sanoisi. Ja aikast mukava lisämauste tulee siitä, että 1977 oli esmes Finnilässä ihan The Punkvuosi. Camel-miehet ovat tietenkin oma lajinsa, he. Taisi Low sentään olla Soundin plattalistalla, sikäls kun muistelen, ja mikäpä minä olen sanomaan, kun ohimarssiin itsekin onnuin vaivatta.

Tuttuja biisejä on käytännössä vain yksi. »Sound and Vision» erottuu suht perinteisenä Bowie-sävellyksenä, kun longari muuten on hyvinkin maalaileva ja jopa värikylläistä leffaa tapaileva. Hienoin esimerkki on B-puolen aloitus »Warszawa», huima sekoitus Kraftwerkia, Jean-Michel Jarrea ja world-musaa. Monsieur Jarre onkin sopiva verrokki; samanmallista kamaa, mutta Bowien lämpöä ei Jarrelta löydy. Myös Pinkkarin avaruudelliset näkymät tulevat toistuvasti mieleen. Ja levyn soundit tuntuvat mojovilta jopa vielä-hetken-rupu-reteoissani.

Ufffs. Hieno, eheä ja lämmin lätty — kanttaan myöden. Oranssimusiikkia. Pääsenkin taas hehkuilemaan että siinä missä cd-kikkara on rikos virittää vinyylikansi heti oikealle taajuudelle.

Ilman mitään epäilyksiä täydet pojot. Ja trilogia uusarviointiin. Dissasin varsinkin Heroes-kiekon yhden kuuntelun perusteella tylsäksi ja ponnettomaksi. *köh*

King Crimson: Lark’s Tongues in Aspic (1973)
****

[Crimson-kansi] Uuubs. Progea. Ja vasta EKA crimssoni hyllyssäni *flush*.

Intresanttia kyllä lätty onpi vuodelta 1973 — kuten Bowie, mutta täysin toiselta laidalta. Fiddle on runsaasti kehissä, klassisen kanssa flirttaillaan. Vastapainoksi löytyy Jethro-soundista puoliheavykitarariffiä ja väliin mahtuu vielä efekteilyä ynnä monenlaatuista vapaata polveilua, melodista lauluakin. Mr John Wetton on kovassa vedossa nelikielisensä kanssa (laulun kanssa ehken vähemmän) ja Bill Brufordin kannuttelusta olen ennenkin tykännyt.

Ehkei läskimpi Crimson-avaus, sano. Tarttee kuunnella lisää. Kestää kyllä ja passelia onpi ehtoomusaaksi.

Nazareth: Play’n’ the Game (1976)
***

[Nazareth-kansi] Tämä skottibändi oli nuoruuteni kovia juttuja. Hohto tosin hieman himmeni vuoden 1974 Ruisrockissa, kun hard rock -luentansa oli melkoista kelausta. Bändin albumitkin ovat epätasaisia ja tasokäyrä laskeva, mutta keräilyssä yhtä kaikki.

Okei. Yritystä. Balladiosasto toimii kuten aina ja McCafferty kyllä hallitsee mikkihomman. Biisit ikävä kyllä keskinkertaisia. Sorry, boys.

Rod Stewart: Gasoline Alley (1970)
****

[Stewart-kansi] Nii-i. Vuodet ne käy yhä vaikeammiks. Nykyistä pompöösiä yökerho-Roderickia ihmetellessä pakkaa unohtumaan, että heebo oli aikoinaan kova laulaja ja cock-rokkari. Tämä äijän kakkosalbumi onkin oiva todiste hyvistä ajoista ja verevä veto yhäkin.

Valtaosa biiseistä on lainakamaa ja valinnat ovat enimmäkseen toimivia. Dylanin »Only a Hobo» saa arvoisensa (puoliakustisen) käsittelyn. Womack(s)-klassikko »It’s All Over Now» rokkaa oivasti, joskin yli kuuden minsan kesto on hieman liikaa. Kakkospuolen avaa Eltonin listahitti »Country Comfort» eikä Rodin versio ainakaan kalpene. Oma sävellys »Lady Day» on hieno balladi, ja vielä parempi on heti perään tuleva kansanlaulun sävyjä tavoitteleva »Jo’s Lament». Rokkaava pala »I Don’t Want to Discuss It» on oiva päätösveto.

Levyn soundit ovat karheita ja sovitukset pelkistettyjä. Äijät — taustalla kolistelee pääosin Faces — ovat heittäneet tuottajan manikyyrille, iskeneet kamat pystyyn ja alkaneet luukuttaa. Pari pinttiä ja seuraava biisi. Tuloksena on konstailematonta, aitoa ja rujohkoa rockia, jollaista ei enää (osata) tehdä. Toisaalta mitäpä asiaa sisäkannen menninkäisellä olisi Idiols-skaboihin…

Hinku olisi pudotella täydet pointsit. Mutta läiskäistään nelkku ja veivataan vielä pari kertaa, jos vaikka kun.

– – –

Tämmöinen oli II-kakku. Häpi täytyy olla. Ainakin yksi klassari (Low), pari likellä ja Nazareth-nippukin sai täydennystä. Hinnat olivat hyvinkin kohtuullisia etenkin kunto huomioiden; vain Crimsonia vaivaa kevyt napsuilu. Jeee.

Vielä kun kerkiäisi ne vehkeet roudata. Marantz SR5023 on kiikarissa ja sille kajaripariksi Acoustic Energy Aegis Neo 1. Ei mitään loistokasta (? 700 egeä) , mutta nykyiseen halpahallihameeseen verrattuna… *virn*

Levymessut I Levymessut II Levymessut III  Levymessut IV

Jätä kommentti