Levymessut III — klassaria, ulokkeita ja Pinkkaria

La 11.9.2010 hommattujen levyjen arviointi jatkuu, tässä osa 3/4. Nivaskassa oli yhteensä 21 kiekkoa.

Käsittelyssä eli kuuntelussa ja kälättelyssä ovat seuraavat viisi lättyä:

Doors: The Doors, 1967

Doors: Other Voices, 1971

Bob Dylan: At Budokan  [live], 1978

Heads Hands & Feet: Old Soldiers Never Die, 1973

Pink Floyd: The Final Cut, 1983

Doors: The Doors (1967)
*****

[Kansi: the Doors] Doors-orkesteri ei ole ollut ihan übersuosikkini. Kyse ei tietenkään ole siitä etteikö combon kaanoni ja etenkin musansa taso riittäisi. Sattui vaan nuorna poikana käymään niin, että CCR, Zep, Sabbath, Purple ja jopa Heep (ubs) menivät ohitse; niitä kun soitettiin porukoissa. Omiin levyihin ei pahemmin teinarilla varaa ollut.

Oharit (sic) eivät jää tähän, vaan seurauksia on koitunut läjäpäiten. Joudun varttuneessa iässä hoivaamaan hyllyni kolotusta jaagaamalla mm. sellaisia artisteja ja orkestereita kuin Band, Dylan ja Zappa, pienemmistä puhumatikaan. Hyvä tietysti, ettei kuonaa tarvi kaivella.

Tästä Doorsin aika uskomattomasta debyytistä ei kantsi valutella. Kaikki tietävät ja ellei, väärä blogi. Melkein puolet stygeistä on klassikoita, ei ainuttakaan filleriä ja lopetuksena majesteettisen kohtalokas »The End».

Häpeäni on sentään vähenemässä…

Doors: Other Voices (1971)
***

[Kansi: Other Voices] …etenkin kun tästä saadaan heti seuraa klassikolle. Ei klassikkona, mutta kelpo kiekkona.

Morrisonia ei enää ole. Se näkyy, kuuluu ja tuntuu. Magiikka on poissa. Onneksi loppuyhtye ei tehnyt sitä mitä Sabbath, joka yritti korvata Ozzyn… Lauluosuuksista vastaavat Manzarek ja Krieger, eikä hassummin, mutta kuvaavaa on etten parilla kuuntelulla pysty erottamaan kumpi on äänessä.

Soitto sinänsä kulkee ja yritystä on. Ongelma piilee biiseissä, joista erottuu oikeastaan vain viehkosti svengaava »Ships w/ Sails». Asiassa auttanee kulman ja asenteen vaihto. Tämä ei ole enää hämyinen, maaginen ja outo hitti-Doors, vaan tyylikäs ja osaava joskin persoonallisuutta kaipaava rockbändi. Platta varmasti paranee veivauksella. Näin teemma.

Bob Dylan: At Budokan (1978)
***

[Kansi: At Budokan] Kysymys ehken kuuluu: Onko hra Messias elävänä parhaimmillaan, hartaiden enthusiastiensa edessä, vai olisiko taviskuuntelijan syytä pysytellä normilevytysten turvallisessa huomassa?

Jaa-a. En ole juuri kuullut Dylanin livevetoja, ja mieleen on jäänyt, että äijä kuulemma useinkin uhkaa Van Morrisonin ykköstilaa ärtsyilyssä. Tavanomaista vissiin myös on biisien tietty läpiluenta ja piittaamattomuus alkuperäisistä sanoituksista. Odotuksia ei siis pahemmin ollut.

Ei huono. Suurta intoa ei kylläkään havaitse eikä taustalla tietenkään majestetisoi muudan THE Band. Kuunneltava, toki. Mutta jos hyllyssä pitä yksi Dylan-live olla, niin ehkä jokin niistä aiemmista. Olikos siellä jokin bootleg, vai?

Heads Hands & Feet: Old Soldiers Never Die (1973)
***

[Kansi: Old Soldiers Never Die] No niin. Satsini oudokki. Mitään en bändistä tiedä, ainuttakaan biisiä en ole kuullut, mutta muistikuva on, että aikoinaan luin Musasta (Soundia ei tainnut vielä olla) jonkinlaisia kehuja. Ei tosin tästä albumista vaan yhtyeen nimeä kantavasta debyytistä. Ja olisiko niinkin, että pumppu vieraili kertaalleen Suomessa 70-luvun alkuvuosina?

Noilla eväin lätty lautaselle.

Tasapaksua on. Vaisuhkoa vokalisointia. The Band -vaikutteet aika yllättäen kuuluvat, mutta bändin oma tyyli tuntuu olevan etsinnässä ja jutusta uupuu särmä. Meinaan, vuonna 1973 tehtiin aika lailla merkittävääkin kamaa. Tämä platta ei oikein istu mihinkään rakoseen. Syynä ehken on, että odotin enemmän hard rock -pitoista lähestymistä (ties mistä syystä!), mutta enemmän pyöritään blues- ja countrykuvioissa. Yritystä löytyy tästäkin ja gatefold-kansi on nätti (ja kallis).

Jäänpä silti odottelemaan milloin yhytän sen debyyttiplätyn.

Pink Floyd: The Final Cut (1983)
***

[Kansi: The Final Cut] Pinkkarit tietenkin istuksii tukevasti sarjassa kaikki-levyt-hyllyyn. Kovin runsaasti en ole kunnostautunut — pääklassarit löytyvät, muut ovat hinkulistalla. Ongelman nimi on hinta. Atom Heart Motheria ja muutamaa muutakin olen käpistellyt, mutta 150–180 markkaa on sentään ollut liikaa. Edukkaampia aikoja odotellessa pitää tyytyä perustäyttöhommiin.

The Final Cut on uppo-outo. Jotain himmeitä mielikuvia noilta ajoilta on, tyyppien hässäköistä ja… kas vain, eikös Rick Wright puutukin joukosta? Tynkä-Pink. Ja olisiko muutenkin lähinnä Roger Watersin sooloprojekti.

Aikast synkältä ja vihaiselta kuulostaa ja myös koko lailla The Wall -matskulta — mikä lätty puolestaan ei kuulu mielikkeihini. Jäikö Watersilta jotain yli? *virn*. Killeribiisejä ei ole. En ihastu juu, mutta kyllä Pinkkarille aina kolme täppää irtoaa.

– – –

Hmmm. Koviakin tyyppejä jo kehissä, mutta… killereillä ei ihan juhlita. Vaan onpa vielä odottamassa osa IV. Just wait. :)

[Jatkuu viim. nro…]

Levymessut I Levymessut II Levymessut III Levymessut IV

2 kommenttia artikkeliin ”Levymessut III — klassaria, ulokkeita ja Pinkkaria”

  1. —–>  varapygmi:
    Kyllä vaan, Albert Leehän se siellä H H & F:ssä tyylittelevi ja epäilemättä oli kantava woima.

    Olipa hän myös puuttuva pala. Juttua rytkiessäni näet hitsasi aika lailla, kun en millään saanut päähäni että mikä combon yhdistää niihin ammoin lukemiini stooreihin. Alberthan se. On varmaan kepitystä kehuskeltu kelpo lailla.

    HHF-kaman etsiskelyssä riittänee puuhaa. Taisin mainita, että tämä oli todellakin eka kerta kun bändin yhdenkään kiekon näin.

Jätä kommentti