Levymessut — viiden klassikon finaali

La 11.9.2010 hommattujen levyjen arviointi jatkuu. Ja vihroviime päättyy: osa 4/4. Nivaskassa oli yhteensä 21 kiekkoa.

Kuuntelussa ja kälättelyssä ovat seuraavat viisi lättyä:

Deep Purple: Made in Japan [live, 2-LP], 1972

Jethro Tull: This Was, 1968

Bruce Springsteen: Born to Run, 1975

T. Rex: The Slider, 1972

Kaseva: Kun maailma elää, 1976

Deep Purple: Made in Japan (1972)
*****

[Kansi: Deep Purple] Purple on tietenkin nuoruuteni Suuria Bändejä. Se kuuluu sarjaan, joka on aikast timmi: Zep, Procol, Beatles, CCR, T. Rex, Geordie, Bad Company, Heep, Nazareth, Bowie, Slade — muutama mainitakseni. Noiden loistoon eivät ole vuodetkaan juuri purreet. Ja jos pitäisi valkata Kaikkein Vaikuttavin musavuosi ikinä, olisi se epäilemättä juuri 1972. Silloin rytkäistiin vino pino kuolemattomia vetoja, kiekkoja, joita yhäkin veivailen.

Niinpä joudunkin toteamaan outoja juttuja: en ole tätä Purplen liveä koskaan ennen kuullut. Noihin aikoihin ei ollut vielä omaa levaria, eikä porukoissakaan kukaan lättyä hommannut. Tilanne on toki tuttu. Kuten usein olen todennut löytyy edelleen useita satoja ajankohdan levyjä, joita en ole kuullut, ja jopa kymmeniä artisteja ja bändejä. Mikäpä hienompaa!

Purppura-combolla oli takanaan kova sarja. In Rock, Fireball ja Machine Head, joista viime mainittu oli juuri julkaistu vuoden 1972 alussa. Samoilta albumeilta ovat myös live-kiekon biisit. Kelpasi siis lähteä Jaappaniin ja kokoonpanokin oli se klassisin: Gillan, Blackmore, Paice, Lord ja Glover — joka äijä elämänsä vedossa.

Ja sitten siis livenä…

Shiit. Heti avauksena »Highway Star», josta en olisi uskonut bändin suoriutuvan kovinkaan hyvin. Kyllä se kulkee ja Ritchie tiluttelee oivasti. Perään heti loistokas Gillan-bravuuri »Child in Time». Studioversion herkkyyttä ei ehkä saavuteta, mutta kuuluisa falsetto irtoaa komeasti, mikä onkin yksi Gillanin ja Coverdalen suurimmista eroista. Coverdale on ehkä »perushevimpi», mutta samalla myös teennäisempi eikä Gillanin sensuaalista puolesta puhettakaan.

Sitten maaginen mahtiriffi ja »Smoke on the Water». Blackmore varioi, Lord kannattelee, hyvin toimii. Ainoastaan stemmaa jää kertsissä kaipaamaan. Toisena »The Mule», joka valitettavasti ei ole mielikkejäni. Paice sooloilee ok, mutta jokseenkin turhasti — näin se meni 70-luvulla *virn*.

Kolmos-puolen aloittaa sinkkubiisi »Strange Kind of Woman» — ei favourite-osastoani sekään, mutta menettelee. Ritchie pääsee irrottelemaan ja heittää Gillanin kanssa vaikuttavia unisonoja (?) Zepin tyyliin. Puoliskon toinen biisi on »Lazy», yksi lemppareitani. Lord yrittää tehdä uruistaan halkoja ja meno on muutenkin hulvatonta. Gillan tietenkin heittää lopussa soolonsa ja harpisteloi.

Koko nelosposken täyttää (myöskin) epäsuosikkini »Space Truckin». Äijät kuitenkin vetävät energialla ja hakkaavat steriilihkön studioversion. Sovituksessa pompataan klassisiin ja avaruudellisiin sfääreihin; kiertävä riffi on hieno ja soolotilaa riittää. Ei valittamista.

Summa summarum. Täydet starat. Vaddu, olisinpa japsi. :cool:

Jethro Tull: This Was (1968)
****

[Kansi: Jethro Tull] Jethron alkuvaiheet lipsahtivat sivu suun. Olin vähän nuori. Onneksi jo teinarijengiin sattui J-funny KooKoo (Thick as a Brick veivattiin puhki) ja kun vielä kuulin klassaribiisit kuten »Aqualung» ja Bach-pastissi »Bourée», niin valmis.

Tämä on Jethron debyytti ja hieman yllättävä: blues-sävyjä on runsaasti. Selittynee kitaristi Abrahamsin panoksella biisinteossa. Olen myös kuulevinani vaikutteita Blood, Sweat & Tearsista, mutta kyllä myöhempää Jethro-kiemurointia on tunnistettavissa runsain mitoin. Andersonkin kärisee jo huiluunsa ja voin melkein nähdä SEN jalkatyön.

Albumin avaa hienosti rullaava »My Sunday Feeling». Toinen kohokki on »A Song for Jeffrey», josta kehkeytyikin yksi bändin perusbiisejä. Muu materiaali ei yllä ihan näiden tasolle, mutta fillereistä ei puhetta. Ja kannuissahan kolistellee Mr Clive Bunker, yksi ikisuosikeistani, joka peräti intouksii sooloksi B-puolen avauksessa »Dharma for One». Ehkä pientä liioittelua, mutta semmoisiahan olivatten ajat.

Mainio lätty. Elävää, svengaavaa ja monipuolista blues-proge-rockia, jossa voi aistia soittamisen iloa ja kaikkinaista lämpöä, sellaista hyvin 60-lukulaista, jonka Jethro sittemmin itsekin kadotti. Söndaagifiilaria, jesss.

Bruce Springsteen: Born to Run (1975)
****

[Kansi: Bruce] Öhh. Tota noin. Nyte ollaan pikkasen pulassa. :)

Meinaan, minähän en ole ikinä pitänyt tätä älppyä läheskään sellaisena klassikkona, kuin the rest of the world. Kuinkas siis suu pannaan?

Brucesta tietenkin kohkattiin, tunnetulla tavalla. Nauhoitinpa sitten, silloin aikoinaan, jostain ratijo-ohjelmasta 3-4 biisin setin, kälyiselle Cee-kasetille. Ainakin osa oli tältä albumilta. Mutta vaikka muudan hra Spector onkin eri mieltä, ja tässä matskussa löytyy Spector-mallista wall-tuotantoa, niin siinä ollee yksi sylttytehdas. Biisit eivät kuulostaneet lainkaan hyviltä. Olisi pitänyt olla kunnon vehkeet. Eikä asiassa ei todellakaan avittanut perustasolla lojunut enkkutaitoni. Okei? O-keey? :)

Wanha hämy on vaikeuksissa eniwei. Ei näet kuulosta vieläkään järin hyvältä. Tuotanto on suttuisen tuntuista — vaikka kapuloissa esmes löytyy jo Mighty Max Weinberg, ei sitä kyllä äkkiäkään erota. Eivätkä biisitkään nyt NIIN hyviä ole. Nimikkostyge on maineensa veroinen, mutta… Tästä jotenkin uupuu se outo viehkous, ehken rosous, mikä saa minut useinkin palaamaan pari vuotta aiemman debyytin The Wild, the Innocent and the E Street Shuffle pariin.

No. Kunhan saanen parin viikon sisään figemmät vehkeet pinotuksi (kunnon luurit myös), niin tsekataanpa uusiksi. Until then, neljä staraa eikä yhtään yli.

T. Rex: The Slider (1972)
*****

[Kansi: The Slider] Kuten jo hihkaistu, Bolanin boogie maistuu. Silloin ja nyt.

Tällä kiekolla on minun ikiomassa rockmaailmassani hieman erikoinen paikka. Se kuuluu tietyllä tapaa nippuun, jossa mukana seilailevat mm. sellaiset albumit kuin Machine Head, Vol 4, ja Magician’s Birthday. Kyllä, kaikki ovat legendavuodelta 1972. Antakaas, kun…

Ei siis ollut vehkeitä. Paitsi kelanauhuri. Mutta joillakin oli, kuten Elosen Timolla. Ja olipa myös pikkasen plätää hommata levyjä, jopa ihan tuoreeltaan. Siispä toimeksi. Äänityssessio. Roudasin sen helkkarin painavan nauhurini Eloselle. Matkaa oli yli viisi kilsaa yhteen suuntaan, enkä muista kuinka raijauksen tein, mutta lopulta vehje oli perillä.

Nauhurissani oli tosin sitten sellainen vika, että äänitys ei toiminut din-piuhalla. Äänitysmetodi voikin nykypäivästä vilkuillen herättää huomattavaa hilpeyttä: kaksi mikkiä, yksi kummankin kajarin eteen ja platat soimaan… *virn* Ajankohtaa (ja ikävaihettamme) kuvaa myös hyvin se, että eipä suinkaan tullut mieleen äänittää levyjä kokonaisina. Hra Elonen soitti ensin yksitellen raitoja, ja minä tuomarina peukalo ylös tai alas. Ziis…

Bolan oli tässä uransa huipulla. Pikkukiltsit saivat kuivatella pikkareitansa kun Mr Feld taistosi ykköstilasta Bowien, Sladen, Sweetin ja muiden glam-kunkkujen kanssa. »Telegram Sam» keikkui Suomenkin listoilla.

Slider on Bolanin ehjin ja tasapainoisin albumi. »Jeepsterin» tasoista killeriä ei ehkä löydy, mutta ei myöskään fillereitä, ja kyllä »Buick Mackane», »Rock on» ja »Rabbit Fighter» ovat kelpo vetoja. Semimystinen mumina ja toisto toimii. Albumin aloitus ja ässäbiisi »Metal Guru» roikkui brittilistan kärjessä neljä viikkoa.

Ykköskiekkonsa on vielä hinkulistalla, ehken myös kokoelma Bolan Boogie (1972). Siltä löytyy sinkkutappohitti »Hot Love» (1971).

Kaseva: Kun maailma elää (1976)
*****

[Kansi: Kun maailma elää] Ja lopuksi kotomaista hienoutta.

Ilman Kasevaa olisin joku muu. Bändin kahden ekan albumin biisit kaikuivat kaseteilta ja tallensivat kuihtumattomia muistoja, ja vakuudeksi piti parhaita vetoja rämpyttää notskilla vuosikausia. Älppyjä olen jaagannut kauan niitäkin, ja nyte on valmista (vuoden 1982 Meidän huoneessa on enempi kuriositeetti).

Debyyttikiekko (1974) oli vielä hieman amatöörimäinen. Kappaleissa löytyi, toteutus oli osin puiseva. Seuraavan vuoden single »Mari» enteili tulevaa ja tämä kakkonen onkin iso harppaus. Täytebiisejä ei juuri ole, klassikkoja läjä. Otto Donner loistaa sovituspuolella. Virtuositeettia on turha etsiä, mutta äijät hoitavat leiviskänsä ja stemmalaulu on mallikasta. Biisien hehkuttelu on tarpeetonta, mutta mainittakoon että omilla listoillani »Kevät» yrittää kovasti kammeta New Joysia vuodenaikalaulun ykköstilalta.

Kaseva oli — ja on —  ikiomassa sarjassaan. Kilpailijoita ei ole eikä tule*. Aikalaislistoilla hilluivat Vickyt ja Marionit ja Kisut ja Ganeskin jytisi, mutta Kaseva ei tinkinyt linjastaan. Bändi teki itse kaikki biisinsä, keikkoja hädin tuskin nimeksi. Ei tarvinnut, musa puhui puolestansa. Niin kuin yhä.

Kaseva-kiekko oli messujen viimeinen löytöni, yhytin sen ollessani jo poistumassa. Parempaa ei päätöstä lättykätinälle, ja täydet starat selviö. :cool:

* Eräänlaiseksi oudoksi enoksi voidaan ehkä laskea tähdenlentoinen Äimä-yhtye, joka 1975 teki mainion singlen »Teppana Jänis»/»Vanhat omppopuut».

– – –

Juu, muutakin tyrkyllä oli. Pitelin jo nipussani mm.  Neil Youngia (pariakin), Purplea, Bowieta, Brucea, Randy Newmania ja Sweetiä. Kaikissa oli ikävä kyllä puutteita. Purple oli ehta, mutta sille ei löytynyt neljää kaveria (viisi neljän hinnalla).

Muutama pikku harhakin.

Doorsin eka paljastui kämpillä vuoden 1973 versioksi. Samoin kävi Jethron kanssa. Doors olisi pitänyt huomata (kiekossa oli vuosiluku 1971 *hah*), mutta Jethro oli täysmina. Vain netti kertoi, että kyseessä olikin jenkkiversuuni 1973.

Noita on hankala täysin välttää, sillä härdeli on messuilla kovaa luokkaa. Siinä ollaan kylki kyljessä plaraamassa ja pinoa lykkäämässä ja vain nopeat ja tarkat elävät. Jokaisesta potentiaalisesta kiekosta pitäisi tarkistaa tuhannen asiaa, ja jos kohdalle sattuu useampikin himokki, niin äkkiäkös jokin menee förbi. Voi olla kiva kotonansa huomata, että (ruåttimyyjien) muuten priiman ja kauan etsityn Henkan levy on Marie Fredriksson -pussissa.

Unohdin sitäpaitsi tulostella mukaan himokkilistani. Sen myötä jäi tyystin tsekkaamati parikin kohdetta, esmes The Band, jonka longareita ei ihan läjäkaupalla liiku.

Luulenpa, että tuosta kaikesta seuraa säätöä. Heivannen jatkossa messut. Vaikka herkkujakin tyrkyllä on, ei tolkkua ole hässäkässä eikä hintataso pahemmin auta. Panostan divareihin ja eBayhin. Plätää ei enempää kulune, kun vakkaripuljunikin on nostanut taksojaan sitten kevään ainakin 20 rosenttia. Ja divareissa voi rauhassa hiplata. eBayssa on tietenkin riskinsä — kuinka hyvin kuvaukset pitävät kutinsa —, mutta kunhan tikkana tsekkaa…

Entä kuivuiko budjettinsa? Noo, tokihan näihinkin jotain upposi vaikka puolihalpiksia olivat. Otetaan verrokkia. Finnikiekot olivat aivan hilttonissa liki järjestään. JukeQuizissakin taannoin esiintyneen Johan Lewis & Korjaa Boys -orkesterin kiekosta aneltiin vaivaiset 360 mk, ja Pressan Lambert Landista hikiset 240 mk. Minä olisin päivän sijoituksellani siis saanut suunnilleen kaksi Pressaa… :roll:

Ja lopuksi happyna. Kyllä PDA-vidkuttimeni alkoi heti maksaa itseään takaisin. Ainakin kymmenkunta lättyä pääsin tarkistamaan (olemassaolo), ja ilman vempainta joko a) olisi muutama jäänyt ostamati (grrr), tai b) nyt niitä olisi tuplat. Oikke kelpo vehje plarailuitte seuraks.

Jätä kommentti