Syvän Purppuran pinkki alku

Rapiat kuukausi lipsahti taaskin taukoa vinyylihankinnoissa. Ryhtiliike tarpeen. Kyllä kerran viikossa pitäisi jotain kaivella. Kolme valkkasin eilen reppuun, tässä eka.

Deep Purple — Shades of Deep Purple [1968]
*** ½

[levykansi] Purplen alkuaikojen kiekkoja ei ole ihan läjäpäin tyrkyllä. Hinnoissakin löytyy. Syystä noista en ole niitä aktiivisesti etsinyt, enemmänkin seuraillut sivusilmällä tilannetta. Mutta yksi asia johtaa kahdeksanteen. Äskettäin Quizin kommenteissa Erja yltyi hieman kehuskelemaan, lätty jäi siitä mieleen, ja kun vastaan tuli niin eikun kassiin.

Kyseessä on bändin debyytti, mikä kyllä kuuluu kaikessa. Omasta linjasta ei ole juurikaan merkkejä ja kiekko on vuoden 1968 kaikuja tulvillansa, psyke-kantta myöden. Eipä uskoisi, että vain neljä vuotta myöhemmin lähes sama kokoonpano kiskaisi killerialbumin Machine Head. Toisaalta oleellinen erokin on pläkkiselvä: Ian Gillan puuttuu.

Matsku on melkoista saladoa. Bändin kolme omaa biisiä ovat lähinnä luonnoksia; niistä puuttuu potku, eikä hra Blackmore vielä ole myöhempien aikojen riffikunkku. Erottuvinta antia ovat lainastyget. Joe Southin »Hush» taisi olla singlejulkaisu ja sai pientä huomiotakin. Beatles-klassari »Help» on aika toimiva progetoteutus, ja samoilla sävyillä on maalattu albumin päättävä »Hey Joe». Biisi on, baitöwei, pistetty krediiteissä tylysti bändin omiin nimiin. Tästäkö se Zep myöhemin innostui? :b

[takakansi] Levy on monella tapaa vasta aloitus. Soundit ovat ohuita, tuotanto suttuista eikä kukaan combosta juuri loista. Rod Evans on huomattavan väritön vokalisti ja ilman Gillanin tuloa nuotit olisi äkkiä niputettu. Kyse on kuuluisasta kemiasta. Gillanin myötä Blackmore innostui tekemään The Biisejä, eikä myöhemmän basistin Roger Gloverin panosta voi väheksyä. Mutta idullaan elementit jo ovat ja harvemminhan pitkäuraiset orkesterit heti kättelyssä huippulevynsä tekevät. Tiettyä tuoreuttakin on levyssä säilynyt ja ajankuvaa tietysti. Gillan ja huippubiisit — siinä ero tulevaan.

Kätösiini osunut on jenkkipainos [Tetragrammaton T-102 (7707)], enkä ole ihan varma onko kyseessä reissue. Ameerikoissa albumi muistaakseni ensin julkaistiin ja Parlophonen brittiversio vasta myöhemmin saman vuonna. Kaikenlaisia virityksiä on kuitenkin liikkeellä.

Hintaakin oli *köhh* kohtuullisesti, mutta eipä tämmöinen lätty alta lipan irtoa. Ja kun tuoreen ilmauksen mukaan räsymatossa pitää olla myös pinkkiä, niin huudatellaanpa häpinä. Purple-osioni alkaa hiljaksensa täyttyä.

Jätä kommentti