Mikko Alatalo ja Coitus Inc — Viimeinen lehmipoika (1978)

Pualiklassikko, pualivahinkos, hyllysse. Kyäräsi meina piremmä aikka sitä seuraavan vuare kuplettikiakko Onnenpoika. Kui ollakka, yhyti männä viikol kummakki.

Lehmipoika-lätty sattus aikoinas huano rakose. Alatalo–Rinne rustas rakkauslauloi, muu mailma huuratti Pelle ja Clashi. Multaki meni itte alpumi sillo ohitte, mut kolme kappala ei: »Hannelore», »Pequeña» ja »Hyvästi, Mona». Toho voi lisät nimibiisin (minkä kuulin eka kerra vast ny), ja siin onki killeerit. Oli näköjäs kyl tiaros. Ne o kummanki puale alotus- ja lopetusvedot.

[LP-kansi] Mää olin nuari ilma nettei. Musan kuuntelemises riitti pikkase haastet. »Hannelore» oli iha liäväst erikoine hunnihumppa, ja vaik sainki sen kaseetil, ni aikast moni kohta ei kyl auvennu. Tuubingeni? Zaizaizai?? Leebenvurstin marenki??? :)

Sama koske osalttas »Pequeñaa». Siinhä o hispaanomeininki. Kertsis verellä espanja, (hiano) sovituski o lattari. Noit molemppi onki kiva tutkail tekstiliitteest nyte. — »Hyvästi, Mona» ei o mun suursuasikki, mut se jäiki miäle muust syyst. Kappala veivatti aikoinas Levyraaris ja Klasu Järvine oli kauhuisas. »Tuossa melodian kohdassa EI VOI OLLA kromaattista laskua!». Vähäks olkkaris naurutti.

Toistan itteeni, mut pakko sanno. Näit ei enä tehrä. Ei osat, ei eres Alatalo–Rinne. Esmes toi »Hannelore» o ältsyn hiano stoory ja ittesäs ko piäni novelli. Kyse onki tarinankerronnast. Se taas ei onna, jolsei o lukenu muutki ko Suomi24-palsta. Mää luule, et jos mene toril kysymä joltai 25-veelt, et kuka oli Immanuel Kant, ni tulos o karu. »Putosik se BB:st?». Kui sillo vois eres ymmärttä laulun, tekemisest puhumatika?

Mää ole onnesan. Uuretas pyärimä. »Hannelore, Hannelore, sä tunsit vetoa marenkiin…»

2 kommenttia artikkeliin ”Mikko Alatalo ja Coitus Inc — Viimeinen lehmipoika (1978)”

Jätä kommentti