Who — do you love?

Outoa jollei kummallista.

The Who: Hooligans, 2-LP (promoversio) (MCA, 1981)

The Who: Pop History Vol 4, 2-LP (Polydor, 1970)

The Who: Listening to You – Live at the Isle of Wight Festival 1970 (Pulsar, 1996)

Orkesteri ei edusta minulle mitään erityistä. Huomaan silti hommanneeni kaksi tuplavinyylikokoelmaa ja dvd-kiekon (jolta tarjolla legendaarinen (?) livekeikka), kaikki kolmen kuukauden sisään. Ennestäänkin löytyy kolme normivinyyliä ja kaksi cd-kokoelmaa. Whoh?

Sulovileeniyttä. Onneksi sentään ihan muutakin.

[LP-kansi: Pop History Vol 4: The Who] The Who edustaa brittirockin perinteitä parhaasta päästä. Pumppu oli pioneeri, soitti oikeilla kamoilla, hvetin lujaa, kuppiloista aina areenoille ja pinosi myös kuin ohimennen läjän klassikkobiisejä. Niitä, joiden perään nykynikkarit kuolaavat, kun muuhun eivät pysty. Eikä pysty edes Townshend & co itse. Se maailma, joka ne kaikki huikeat laulut synnytti, otettiin kauan sitten hengiltä. Kääräistiin muoviin, henk loppu.

Vilkaisin live-keikkaa kursorisesti. Taitaa jäädä nautiskelut vähiin, sen on päässyt leikkaamaan joku AD/HD-mainosheppu. Keith Moonista voi silti jotenkin aistia, että ihan tästä maailmasta ei kepisti ollut ja kohtalonsa kenties kirjoitettu. Tai ehken bäkkärillä oli jo vetänyt keikan the chemical brothers…

Combot kuihtuvat, kehot maatuvat. Iso musta jää. »Ever since I was a young boy/ I played the silver ball…»

Mutta rakastaisinko? — Sessiot pystyyn.

Jätä kommentti