Tois pualt jokke — Littoisten Lähteenmäki

Kävin kesällä 2011 vilkaisemassa entistä kotitaloani. Niinpä.

Tämä oli ensimmäinen varsinainen kotini. Tämän talon ympäristössä ja naapurustoissa, suunnilleen kahden km:n säteellä kuluivat vuodet 1966–1976. Samoin kuin *köhh* kukkein nuoruus, ainakin sen alkuosa. Mutta mitäpä olisi siitä, tai niistä, ollut jäljellä. Talokin liki tunnistamaton.

[Littoisten Lähteenmäki: 1960-luvun kotitaloni, vm 2011] Murheisna mulkoilin. Monille seikoille on selityksensä, mutta silti. Hämmentävintä ehkä, talosta on poistettu kaikki tuttu.

Kuvasta vasemman puoliskon varastava terassi-osio on rakennettu joskus myöhemmin. Siltä se myös näyttää. Samaan aikaan kait on kyyditetty kuvan keskellä oleva ikkunaseinä. Se ei ole alkuperäinen. Alun perin sen takana oli meidän olohuoneemme.

Ikkuna oli silloin lähes seinän kokoinen eli kaksi kertaa suurempi. Eikö ollut enää kivaa, kun valokeilat lakaisivat seinää kiiltävää? Tiedottivat kaukaisista ja arvokkaista vieraista. Mattokauppiaista. Sohvantarjoajista. Karttapallonmyyjistä. No ei sitten.

Piha näyttää oudolta. Hoitamaton ja villiintynyt. Samoin talon ympäristö. Puita sentään on, mutta kukahan oli se keisarinero, joka lätkäisi ne keskelle tonttia? (Taidanpa arvata.)

Vuonna 1966 tämä tontti oli savinen, sattumahiekoitettu pläntti keskellä tasaista peltoa. Samanlainen oli vieressä ja lisää löytyi kun katseensa nosti. Intresanttia kyllä, monet niistä eivät ole juuri muuttuneet. Puusto ja kasvillisuus on muokannut maiseman, mutta useakin talo on kuin aikakapseliin juuttunut. Mallikas se oli meidänkin tönö, vielä silloinkin kun sen oven suljin. En hyvin käsitä, miksi torppa piti tuhota.

Ei mahda mitään. Lapsuuteni on raiskattu. Pois, äkkiä! takaisin vasta sitten, kun muistelen, mitä sangen mukavaakin täällä joskus tapahtui.

2 kommenttia artikkeliin ”Tois pualt jokke — Littoisten Lähteenmäki”

  1. Taidanpa tietää tunteen.

    Kävin aikoinaan katsomassa isovanhempieni taloa, papan itse rakentamaa. Pappa kuoli ja mamma möi talon. Talon jossa vietimme monituiset kesät pikkupiltistä aina kouluikään asti.

    Eihän taloa tai pihaa ollut tunnistaa. Ulkoseinät päällystetty, julkisivua muuteltu. Rappuset porstualle menivät sivulta, kun ennen suoraan portilta.

    Puutarha marjapensaineen ja muine istutuksineen oli täysin parturoitu. Ja betoniset portinpylväät, joihin pappa ei koskaan saanut laitettua porttia, olivat poissa.

    Tuli tunne, että lapsuuteeni oli kajottu, muistoni varastettu ja häpäisty.

    Toinen metka oivallus tuli kun vanhempani muuttivat pois talosta, jossa viimeksi asuimme yhdessä. Yleensä pidetään lapsuudenkotia ja vanhempia erottamattomana kombinaationa. Nyt lapsuudenkodissani (tai siinä, jonka sellaiseksi mielsin – muutimme usein) asuivat ventovieraat ihmiset, ja vanhempani asuivat paikassa ja talossa, jossa en koskaan ollut asunut.

    Nykyelämän omituisuuksia. Joka tapauksessa oli tunne kuin jälleen kerran lapsuudestani, menneisyydestäni, muistoistani olisi lopullisesti tuhottu merkittävä osa.

    Onko eletty elämä olemassa vasta, kun sille löytyy muistomerkkejä? Katoaako muisto, kun sitä vastaava paikka tai esine poistetaan?

    Orpo olo, joka tapauksessa..

  2. —–>  Tipu:
    # Tuli tunne, että lapsuuteeni oli kajottu, muistoni varastettu ja häpäisty.

    Täsmällensä näin. Pudottelet muutenkin… ihan kuin minun aatoksiain.

    Jatkan, later. Onpi näin sunnuntaina, päivällä, hieman epäsopiva tunnelma, tähän. :o

    – – –
    Jtk, runsaan vkon päästä [5.8.]:

    # Onko eletty elämä olemassa vasta, kun sille löytyy muistomerkkejä?

    Minulla on useampikin toivioretkien kohde, oheisen lisäksi.

    Littoisten (kylän) keskustassa tapahtui kaikki se oleellinen, mitä lapsuudesta (ja alkavasta nuoruudesta) kerrottavaksi jää. Sitä ennen kului pari vuotta Turun laitakaupungilla, ekassa kodissa. Ja täysikäisyyden (vaan ei -päisyyden) molemmin puolin sählättiin Puutarhakadulla.

    Tuosta ekasta muutosta jäi tyly trauma. Se asettui vasta kun pääsin teinarina maisemissa käymään. Seurauksena, vaikka traagisuuden aste toinen onkin, ymmärrän evakkoja. Itkisin varmasti ekan kotoni perään, jos se olisi jonkin barrikadin takana, tavoittamattomissa.

    Vastaus kysymykseen? Ainakin se paikkaa koskeva muisto muuttuu oudoksi. Kävin opiskeluaikoina Tipulan nurtsilla (Turun Samppalinnanmäellä) hengailemassa, eli siis vonkaamassa ja nappailemassa. Vahvoja muistikuvia. Erhetyin paikalle joskus 25 vuotta myöhemmin. Nurmikko oli lanattu, parkkipaikka tilalla — EI MITÄÄN jäljellä entisestä.

    Mutta minun nupissani se maisema on, tyypitkin. Pysyykin, ellen käy uusiksi. Eletty taitaa siis säilyä, kunhan ei vängällä mielikuvaa tuhoa.

Jätä kommentti