Väiski

Nimi. Simmone se oli, sen nimi. Ope. Joskus koulus.

Väiskil riitti karisma. Näyttiki Tauno Palolt. Jämerät  170 sentti. Musta salkku kainalossas, pitkä palttoo ja käveli sillai jännäst. Heilumal. Tiäsi helvati hyvi, et millai käsitellä teini-ikässi sällei et ne pysy pulpetissas ja turpa rullal. Väliste irrotteli omaperäst huumori, simmost mitä ei kykenny toistama, tilannekomiikkaa niinko. Osani sain jopa määki: olin meina jostan hommannu mustan lerppahatun, ja ko Väiski sen yhten aamun äkkäs, ni heti räppäs: »Jaaha — Isä Camillo!».

Muute hyvä, mää moukka vaa en tiänny ketä simmone camillo mahta ol.

Väiski lipsatti miäle, ko rupesin funderama. Et kui ne opet ain näyttiki liki 5-kymppisilt, vaik oikkiast olis ollu esmes 25. Ja et ne mukamas oli aikussi. Ha! Mää luule et ykski meijä ammattiope oli joku  23 vee. Hikiset viis vuat vanhempi, ja opetta meil millai eletä. Ilmankos tuli sällist tämmäne…

Väiski oli 3-kymppine. Luultavast. Aikune, ehrottomast. Me klopit katotti hänt ylöspäi iha huamaamati ja siin samal opitti assiat niinko koulus kuuluuki. Simmone piräis open ollakki. Olkko ikä mikä vaa. Mut mää vähä luule, etei Väiskei enä tehrä. Yliopistos kohnata sukupuali ja leikellä tarroi huusirivitten ovisse.

Jätä kommentti