Simone Signoret

Hän o pikkasen framil ny, tääl Uittamol päi. Tuntuuki hiukka et… Oliskos täsä jotta tuttu?

Torellaki on. Käve taas niinko kymmeni kertoi ennenki. Plarasin elämäkertta ja sitä myäre kauhia hinku kuskat kotti ne leffatki. Kirja sinäns tunttu oleva pikkase kehnopualene, jaarittelevaine ja tylsä. WSOY:n Profiili-sarja on ylensä paré. Toisen kaut, en ol eres pualiväliskä.

Mut häne eläväkuvittes listaa kelppa kyl katto. Etenki sillo aluks, 1940- ja 50-luvuil.

  • Vasten tuulta (Against the Wind, 1948)
  • Intohimojen karuselli (La ronde, 1950)
  • Rakastajatar (Casque d’or, 1952)
  • Pirulliset (Les diaboliques, 1955)
  • Kuoleman puutarha (La mort en ce jardin, 1956)
  • Tilaa huipulla (Room at the Top, 1959)

Eläväkuvei tartte kuulemma ohjatakki. Simone tuskin pääsi valittama. Ratin taakse juaksi sen tapast turhaket ko vaik Crichton, Ophüls, Jacques Becker, Marcel Carné, Clouzot, Bunuel ja Lumet. — He. Passa koitta peräs. No… 1960-luvul ei taso sentäs ihan noin kova ollu. Kelpo jälkke kummiski.

Mun hyllys makka valmitteks noi lihavat. Lisäks löytys ennestäs:

  • Ilotytöt (Adua e le compagne, 1960)
  • Narrilaiva (Ship of Fools, 1965)
  • Puhelu vainajalle (The Deadly Affair, 1966)
  • Palaako Pariisi? (Paris brûle-t-il?, 1966)
  • Tuntemattomat sankarit (L’armée des ombres, 1969)

Viimitteks tosa männä viikol tipahti luukust tämä Synnin palkka (Thérèse Raquin, 1953). Maltan tuskin eres orotta. Mää vaa nii pahuksest tykkään noist ranskalaisist pätkist, enne sitä uutta aalto. Niis mustavalkokuveis on jotta sialukast. Hianout ja elekanssi. Kohtalokkuut.

Niinko Simoneski. Onneks on selluloidit.

Jätä kommentti