Putkinotkahdus

Koitin tosa taas hiukka siwistä ittetän. Lukke klassikon. Kuhmuraiseks käve.

Juutas, Rosina, Malakias, Ananias, Repekka… siit se heti alko. Naurettavi nimei. Ärsyttävi! Rosinast tuli miäle rusina ja se Don Kuijoten hevone. Mitä tarttis funderat kirjailijast ketä pistele päähenkilös ämmäl hevosen nime? Sympoliikkaa? Iihahaa vaa ittellens. Mää kyl jo aavistinki, ett toho se sit tyssä.

Ikenet irves mää hinkkasin nafti 100 sivu. Sit tartti lopetta. Kerrontta oli haahuilevaa, maalailevaa, hirast. Tylsää. Maisemakuvaukset ja muut simmoset tuntus teipatuilt; ihanko olis tekijä hakannu kirjan jo valmitteks ja sit huamannukki et berhanas… luanto unhottus kuskat mukka — ja sitäpaitti, tarttis saara yli 500 sivuki, et ruveta puhuma. Klassikost. Tiileskivest.

Kanssi kines. Kuulemiin.

[Jotuni: Kun on tunteet] Mut ans ol. Avasin toiset kannet. Nainen. Novellei.

Jo rupes lyyti kirjottama! Vaik mun piti vaa vilkast jokune sivu, ni oliki pakko ahmast koko 124 samantiän. See verra virkiäst kulki virke. Siis täsä: Mari Jotuni — Kun on tunteet (Otava, 1966/1913).

Pikkase hauskast on, ett he oliva saman aikakaure lapsei. Liki täsmälles samanikässi. Joel Lehtonen syntys 1881, Jotuni 1880. Ja pakko sanno, tämän lukasun jälkke, et kauhia ero on tasos. Jotuni kirjotta hauskan koukeroisest, yllättäväst, sillai… luanolisest. Lause elää. Ihmiset on verta ja lihaa. Jos olla hiljakses, ni latinki on silti kova. Huumori kulkke mukan kans, siäl sokkelois, riviväleis, ilma osottelemist. Juur sillai ko mää tykkä. Sitä se Putkinotko vissi olis kaivannu, ryysyläiste ikiomaa nauruu omal kohtalolles. Vaik sit kolkkooki. Vähä niinko eläväkuvis Milanon ihme (De Sica, 1951) ja Rumat, likaiset ja ilkeät (Scola, 1976).

No juu. Romaani on eri ko novelli. Mut joku ny vaa kosketta sialu, ja toine ei. Jotuni teki munst fanin kertalaakist, ja täytyyki hommat koko tuatanto hyllysse.

Jätä kommentti