Kyl mar mää kotti pääse?

Tommottis hän kyseli, lakkaamati. Viire minsan välei. Vissi joku 7-kymppäne naine, kene muisti jo ronklas. Ääni kuulus. Verho oli välis.

TYKSin heräämös me kumpiki maatti. Käven meina eilä ottamas vähä lobot… no, piäne viillon yhte paikka. Mittä nukutettuka. Poiska ei silti päässy, ennenko oli punkas pikkase henkässy ja siamassu heijä kaffettas. Oolprait. Maksu siit peritä. Plörö kyl puuttus.

Kovin traakist se o ihmise elämä. Ja kualema. Jos mukulaikäsel tule lähtö, ni kaik huakaile ett kyl vaa meni seeki elämä kokonas hukka. 5-kymppäne jos vainautu, ni voivoi, niimpal nuari hänki viäl oli. Ja jos kerkki wanhaks, niinko tämäki nainen siin sermin toispualel, ni paikat jo reeras. Dementtija. Punkas makka. Yksinäine ja raihnas. Kyl hänel siin joku pimuki kuulus viäressäs oleva, mut taisi ol maksettu sossutypy eikä mikkä elämänkaveri. Ehken jo olivat hautuumaal kaik tututki.

Live fast, die young. Simmottis jenkki loruile. Sama aikka hän silti kauppaa kärmesöljy ja nuarennuspulveri, ja koitta venutta ittetäs yli saran vuare. Mää epäile, etei hän ossa naura ittelles. Taik ei uskal. Pelkkä vissi, et käy niinko Chapliinin filmis — reppe kirurkin tikit naamast.

Kyl mar wanhuski kottisses pääsi. Ja Irwinki sen jo tiäsi, ett »meillä kaikilla on koti yhteinen». Kotto päi määki tätä naputteli. Sitä yhteist orotelles, sit joskus.

Jätä kommentti